Mitä moen jälkeen?

Puhuin viikonloppuna DesuTalks –tapahtumassa otsikolla ”Mitä moen jälkeen?”, ja yleisöpalautteessa on kuulunut, että olisi voinut vastata otsikon kysymykseen hieman tarkemmin ja siihen, mitä se post-moe oikein meinaa. Itse esitystä en lähde purkamaan tähän sen tarkemmin, koska se löytynee jonkun ajan päästä Desuconin Youtube-kanavalta, mutta yhteenvetona niille, jotka eivät sitä nähneet, jutun pointti oli jotakuinkin seuraavanlainen.

Haruhi ei keksinyt termiä moe, mutta teki siitä suositun. Kyoto Animationin sarjat Haruhin jälkeen vaikuttivat ympäröivään animeen todella paljon ja kyllästivät tuotetun animen moehötöllä. Haruhin ja Lucky Starin jälkeen kuitenkin silloinen animen kulta-aika päättyi ja studioiden rahahanat sulkeutuivat, joten studiot joutuivat turvautumaan äärikeinoihin pysyäkseen elossa. Kylpykohtausten TV-esityssumujen lisäksi toinen pätevä äärikeino olivat tuotteistetut moehahmot, mikä näkyy 2008-2010 –aikakauden sarjojen laadussa.

Kuluvan vuoden sarjoja tarkastellessa kuitenkin huomaa, että pelkällä moella ei enää tehdä menestyssarjaa, mutta kuten KyoAnin Nichijoun huonot myyntilukemat osoittavat, moesta luopuminenkaan ei ole se fiksuin strategiaveto – viimeisen viiden vuoden aikana yleisö on ehtinyt tottua moe-elementtien läsnäoloon. Sisällötön moelätinä alkaa ymmärrettävästi olla aika nähty, joten alkava vuosikymmen kuuluukin post-moelle.

Vocaloid – äänisyntetisaattori vai virtuaali-idoli?

Tullut taas raapusteltua animesta sen verran että vois ottaa yhden postauksen TÄYSIN OHI AIHEEN! Vocaloideista nimittäin, ja siitä miten lauluääni on mielenkiintoinen asia.

Heitetään tähän alkuun kaksi toisiinsa millään tapaa liittymätöntä biisipoimintaa. Ensimmäisenä on Supercell-yhtyeen uuden Sekiranun Graffiti –sinkin b-puoli Fallin’ Fallin’ Fallin’, tosi kiva ja tarttuva biisi. Toinen taas on norjalaisen Emperor-orkesterin Anthems-levyn avausraita Ye Entrancemperium. Anthems vei black metallia genrenä merkittävästi eteenpäin verrattaen puhtaiden tuotantoarvojensa ja tietynlaisen sofistikoituneisuuden vuoksi.

Haaremianime ja saamattomuuden tekosyy

Olen tässä viime viikkoina jostain syystä katsonut pari haaremianimea – muutaman kauden takaisen Infinite Stratosin ja tuoreen Mayo Chikin. Molemmat olivat peruskoukultaan hyvin samanlaiset: päähenkilöpojalle paljastuu että kaikkien tyttöjen ihailema tosi siisti kundi onkin oikeasti perhesyistä ristiinpukeutumiseen pakotettu tyttö. Pojan pitää sitten suojella tytön salaisuutta ettei kuvio kaadu kasaan, ja samalla poika ja träppityttö tietenkin ihastuvat toisiinsa ja katsojan silmien eteen lyödään kuumia tilanteita toistensa perään – totta kai niiden täytyy käydä molempien miesten puolella kylvyssä ettei tytön salaisuus paljastu, MUTTA VOI EI SEN TISSIT HINKKAA MUN SELKÄÄ VASTEN.

Niin, sarjoissa on yhteistä myös se, että päähenkilö on armoton vätys. Mayo Chiki vie tämän haaremipäähenkilöille tyypillisen munattomuuden niin pitkälle, että päähahmolle on peräti kehitetty taustatarina (mikä taas on haaremeissa todella harvinaista!): pojan äiti on maailmantason vapaapainija ja pikkusiskokin tykkää käyttää poikaa nyrkkeilysäkkinä, joten hänelle on kehittynyt vuosien varrella gynofobia, naisten pelko, joka oireilee nenäverenvuotoina (hohhoijaa) tai pyörtymisenä, jos paikat käyvät liian kuumiksi.

Henry Laasasen markkina-arvoteoria selvästi pätee animessakin, koska kun poika ja träppityttö alkavat kuumottelemaan toisiaan, tämä ruokkii muiden naishahmojen himoa päähenkilöpoikaa kohtaan ja siitähän soppa sitten syntyykin, IS:ssä varsinkin, jonka tytöt olisivat olleet tosi söpöjä ja ihania jos asetelma olisi ollut enemmän Strike Witchesin tyyliin.

IS:n tarinan juju kuitenkin onkin se, että päähahmo Ichika on maailman ainoa mies, joka pystyy käyttämään IS-mechaa ja tästä syystä päätyy tyttökoulun ainoaksi pojaksi (kunnes se träppityttökin tulee sinne). Nämä kaksi sarjaa ovatkin erinomainen avain siihen, miksi haaremianime on perseestä. Haaremianime on ollut perseestä jo pitkän aikaa ja IS ja Mayo Chiki ovat varsin tuoreita sarjoja, mutta ne ovat vieneet evoluution sen verran pitkälle, että tyhmempikin ymmärtää.

Moe naishahmojen pelastajana

Joka kerta, kun Bakumanista ilmestyy uusi chapteri, jossain päin internettiä derppaillaan sen naiskuvalle – ja ihan syystä. Itse en ole lukenut sarjaa mangana ja animeakin jaksoin katsoa vain viitisentoista jaksoa (kun romanssiaspektia surkeiden tyttöhahmojen kanssa priorisoitiin juonenkuljetuksen edelle), mutta sarjasta paistaa valitettavan selkeästi Japanissa edelleen valloillaan olevat sukupuoliroolit.

Tiilien paskomisesta ja ihanista pojista

SEIZON SENRYAKU

 Eli sama suomeksi: koitetaas herätellä henkiin! Tässä olisi syyskausi aluillaan joten voisi hieman raapustella siitä, mitä on jo ehtinyt katsomaan ja niistä kiinnostavista sarjoista jotka vielä antavat odotuttaa itseään!

Tulevaisuuden ensimmäinen ääni

Toinen musiikkipostaus tähän heti perään, mutta tällä kertaa Jotain Aivan Erilaista. Keväästä koulussamme pidettiin lopputyöhön niin esiintymisen kuin kirjoittamisen puolesta valmistava mediatekniikan seminaari, ja valitsin aiheekseni Vocaloid-ohjelmiston ja niiden ympärille kehittyneen fanikulttuurin ja sen mahdollisen merkityksen tulevaisuudessa – rautaisen analyyttisestä insinöörinäkökulmasta, totta kai!

Lieneeköhän ensimmäinen kerta kun suomalaisessa blogissa julkaistaan akateeminen teksti? Tyyli eroaa sattuneesta syystä blogikirjoittelusta melko paljon, teksti on englanniksi ja aika pitkä, mutta kenties se silti saattaa olla jollekin mielenkiintoista luettavaa!

Löytyisikö tarinani täältä?

Animen ja tapahtumien lisäksi voisi postata vaihteeksi taas musiikista, tällä kertaa kun liittyy jossainmäärin aiheeseen! Kuten K-ON-live-DVD:n arvostelussa mainitsinkin, musiikkimakuni suuntaa ensisijaisesti länsimaiseen progeen ja metalliin ja kuuntelemani japanilainen musiikki taas tapaa yleensä olla animeen liittyvää moepoppia.

Yleensä kun kuuntelen musiikkia, jämähdän johonkin levyyn hyvin pitkäksi aikaa, enkä oikein kuuntele mitään muuta kuin sitä, kunnes kyllästyn muutaman viikon tai kuukauden jälkeen ja siirryn seuraavaan. Pitkän aikaa soitossa on ollut Porcupine Tree ja nokkamies Steven Wilsonin erinomainen soololevy Insurgentes. Tuossa joku viikko tuli kuitenkin selailtua soittolistan syövereitä ja vastaan tuli melko pitkän aikaa sitten hankkimani Sound Horizonin levy Roman.

Taisin tutustua bändiin alunperin Umineko no Naku Koro Ni –animen loppukappaleen vuoksi, joka yllätti poikkeuksellisuudellaan – blastbeat-tykitystä, minun animessani?! Laulajan persoonallinen ääni herätti myös mielenkiintoni ja googlailin että mikäs mies tällainen Jimang onkaan, ja Sound Horizon-yhteys kävi sitten tässä ilmi. Roman-levy ei kuitenkaan napannut heti ensikuuntelulla, mutta kun siihen törmäsi uudelleen nyt noin vuotta myöhemmin, se iskikin aivan eri tavalla!

Tuplaconitus osa 2/2

Ja sitten Animeconin kimppuun. Sinne lähteminen oli hieman Nekoconia aiemmin suunniteltu, ja olin hieman Desun jälkeen lupautunut pitämään animeaiheista puheohjelmaakin Haruhi-assburgerituksen muodossa. Turkuun on myös Espoosta huomattavasti Kuopiota lyhyempi ja nopeuskamerattomampi matka, joten reissuun ei tarvinnut lähteä yhtään niin aikaisin ja untakin sai alle sopivasti.

Tuplaconitus osa 1/2

Kaksi conia kahdessa viikonlopussa on nyt minunkin osaltani koettu, ja tuttujen naamojen määrästä kummassakin tapahtumassa päätellen aika moni muukin teki samoin. Pahoitteluni kuvittamattomasta tapahtuma-artikkelista, mutta olen tosi laiska kantamaan kameraa coneissa mukana kun siellä on kuitenkin paljon muita kuvaajia.

Havaintoja ohjelmavastaavuudesta

Tulin puolivahingossa nakitetuksi Desuconin ohjelmavastaavaksi joskus viime syksynä, ja lähdin mukaan oikeastaan vaan siksi etten kehdannut kieltäytyä. Mitenkään ihan hirveästi ei napostellut, mutta minua oli pyydetty ja toisaalta jossain määrin tunsin ehkä olevani oikea mies hommaan.

Nyt on conit coniteltu ja aikamoista sufferointia se olikin, pakko myöntää. Iso osa kärsimyksestä johtuu kuitenkin vain allekirjoittaneesta itsestäni eikä niinkään järjestäjänakista – olen todella huono saamaan asioita aikaisiksi paineen alla ja käytän vastaan tulevien ongelmien välttelyyn usein niin paljon energiaa, että sillä olisi ratkaissut ongelman monta kertaa. Näitä ”ongelmia” (eli suomeksi sanottuna jokapäiväistä vastuunkantoa) vajaan vuoden aikana tuli melko reilusti vastaan, kun coninjärjestämisen lisäksi piti kerätä opintopisteitä kasaan ja koulun deadlinet puskivat päälle, ylläpitää rakasta autoharrastusta, käyttää aikaa ihmisiin, kirjoitella Anime-lehteen ja kaikkea muuta vastaavaa. Jostain joutui kuitenkin tinkimään, joten blogaaminen ja animen katsominen sai jäädä taka-alalle.

Vaan kenties tästä kokemuksesta jäi loppujenlopuksi käteen jotain muutakin kuin ”ei koskaan enää”? Se selvinnee aina yhtä jännittävän tajunnanvirran muodossa, josta toivottavasti saattaisi löytyä jotain vinkkejä jälkipolville ja muiden conien järjestäjille.