Aku no Hana

Mitä on mielihyvä? ”Onnellisuus” kuulostaisi ehkä lausekontekstissa paremmalta, mutta sanat eivät kuitenkaan ole synonyymejä toisilleen. Kumpaankin käsitteeseen kuitenkin pätee se, että ne ovat täysin subjektiivisia kokemuksia: jokainen kokee mielihyvän eri tavalla, ja sen määrittäminen tai pukeminen sanoiksi on yllättävän vaikeaa – en edes lähde yrittämään. Vapaus liittyy Aku no Hanan tematiikassa voimakkaasti mielihyvään, mutta syy-seuraussuhde ei kuitenkaan ole ilmiselvä: vapaus ei tuo absoluuttista mielihyvää, jos ei itse tiedä, mitä sillä tekisi.

Aku no Hana on Oshimi Shuuzoun vuonna 2009 Kodanshan Bessatsu Shonen Magazinessa alkanut mangasarja, jota on toistaiseksi ilmestynyt 8 mangakirjaa ja yksi 13-jaksoinen animesarja. Koin sarjan todella voimakkaasti – varsinkin toistaiseksi vaatimattomat puitteet huomioon ottaen! Useat mangasarjat eivät pääse edes alkuun noin vähäisellä pokkarimäärällä ja yksicourista animea katsoessa ajattelee usein, miten sarja olisi suuremmalla jaksomäärällä saanut perehdytettyä katsojan hahmoihinsa paremmin. Aku no Hana on kuitenkin niin voimakas ja samaistuttava teos, että mukaan pääsee täysillä toistaiseksi pienellä materiaalimäärälläkin, jota aion tässä postauksessa analysoida. Käsittelen kirjoituksessani sekä hahmoja että juonellisia tapahtumia, joten jos teos on täysin tuntematon, ei välttämättä kannata lukea tuota pyöreää kuvaa pidemmälle. Toisaalta hyvä teos kuten Aku no Hana on paljon muutakin kuin vain juonenkäänteidensä summa; ei tällaista teosta varsinaisesti voi spoilata.

Sarjan assosioisi alkupremissin perusteella helposti muiden femdom/kontrollointi-pahanmielenkuumottelusarjojen sekaan: vaikkapa Sundomessa ja Nozoki Anassa on hieman samankaltainen lähtökohta. Aku no Hana kuitenkin tekee selvän pesäeron eikä ajoittain voimakkaan seksuaalisesta tematiikastaan huolimatta ole kuumottelusarja ollenkaan; sarja tuntuu hyvältä (ja pahalta) ensisijaisesti korvien, ei taskujen välissä. Myös Aku no Hanassa keskeinen termi on ”hentai”, mutta sen painotetaan englanninkielisessä käännöksessä tarkoittavan sanaa ”deviant”, ei ”pervert”. Mitenköhän tuo sitten taipuisi suomeksi parhaiten: outo tai kummajainen? Termi joka tapauksessa palaa tuohon vapauteen: ”hentai” on jotain, mikä ei ole normaalia, mitä ei saa olla ilman henkilökohtaista vapautta. Lajityypiltään Aku no Hana onkin kuumottelun sijaan bildungsroman, kasvutarina, jossa hahmojen sisäinen kehitys on tärkeintä. Myöhemmin relevantiksi tulee myös se, että alun perin mangaformaatistaan huolimatta Aku no Hana on todella kaukana tyypillisten genrejen konventioista – tästä lisää hahmojen ja animesovituksen kohdalla.

Ranskalaisen dekadenssiajan runoilijan Charles Baudelairen pääteoksen, Les Fleurs du Mal –runokokoelman mukaan nimetty sarja kertoo yläasteikäisestä Takao Kasugasta, joka elää omassa pilvilinnassaan keskellä tylsää pikkukaupunkia, missä ei koskaan tapahdu mitään. Kasuga lukee Baudelairen ja Rimbaud’n kaltaisia vaikeita kirjailijoita (joita ei välttämättä todellisuudessa edes ymmärrä) ja kokee tämän perusteella ylemmyydentunnetta kotikaupungin rahvasta kohtaan. Murrosikä on vaikeaa aikaa, ja samalla aallonpituudella olevien ystävien puute korostaa erottuvuutta ja kaipuuta johonkin parempaan – Kasugalla on vain kirjallisuus, jonka kautta hän elää ja ilmaisee itseään. Ei siis kirjoita, vaan rakentaa identiteettinsä kirjoja lukevaksi henkilöksi. Ruostuvan kaupungin ainoa valopilkku kirjakaupan lisäksi on koululuokan kympin tyttö, Nanako Saeki.

Erään koulupäivän päätyttyä Kasuga palaa luokkahuoneeseen hakemaan unohtunutta kirjaa ja huomaa Saekin jumppavaatteet lattialle pudonneena. Hetken mielijohteesta hän päättää napata ne mukaan kotiinsa Saekista haaveilun tueksi ja viettää seuraavan illan massiivisissa kuumotuksissa.

Jottei tilanne olisi valmiiksi tarpeeksi kiusallinen, luokan ongelmaoppilas, yksin nurkassa joko hiljaa tai korkeintaan solvauksia huudellen istuva Sawa Nakamura, sattui näkemään Kasugan tempauksen ja pahuuden kukan siemenet ovat istutetut.

Luokkaa järkyttäneen tapauksen tekijän paljastaminen olisi kaaosta janoavalle Nakamuralle liian tylsää, joten hän vaatii hiljaisuutensa vastineeksi Kasugaa viemään hänet pyörällään kaupunkia varjostavien vuorten toiselle puolelle. Vuorten ylittämisestä tuleekin sarjan ensimmäisen kahden tarinakokonaisuuden symbolinen teema: siellä odottaa jotakin tuntematonta, arjesta vapauttavaa, mutta pelkkä konkreettinen meneminen ei riitä, vaan vapautuminen edellyttäisi myös jonkinlaista henkistä kasvua.

Kasugan ja Nakamuran suhde alkaa sadistiselta vaikuttavana koulukiusaamisena, mutta kehittyy tarinan edetessä kahden ulkopuolisen symbioottiseksi taisteluksi ympäröivää maailmaa vastaan. Kumpikaan ei pysty yksinään nousemaan roskaläjästä ja ylittämään vuoria, mutta toisen avulla se alkaakin tuntumaan mahdolliselta, vaikka kahden sosiaalisesti vammaisen kanssakäyminen kipeää tekeekin. Nuoret haluavat luoda nahkansa ja vapauttaa sisäiset todelliset kummajaisensa, tietämättä kuitenkaan mitä se varsinaisesti tarkoittaisi.

Soppaa sekoittaa edelleen myös Kasugan alkuperäinen ihastus ja muusa. Saeki kiinnittää huomionsa, kun hiljainen Kasuga korottaa ääntänsä puolustaakseen Nakamuraa kun tätä syytetään lounasrahojen varastamisesta lähinnä vain kummallisuutensa vuoksi. Jahkailematta tarina eteneekin nopeasti siihen pisteeseen, että edelleen syntejään kantaen Kasuga päätyy pyytämään Saekia kirjakauppatreffeille ja Saeki kaikkien odotusten vastaisesti lähtee innolla mukaan. Mikään ei kuitenkaan jää huomaamatta Nakamuralta ja pahuuden kukka alkaa kasvamaan.

Pääkolmikko on ladattu ihanasti täyteen komplekseja. En tunne mielenterveyden häiriöitä tarpeeksi hyvin, että osaisin antaa Nakamuralle kovin luotettavaa nettidiagnoosia, mutta erittäin voimakas kaksisuuntainen mielialahäiriö ei varmaan osu kovin kauas maalista. Kasuga ja Saeki taas ovat huomattavasti helpompia tapauksia – ”hiljainen nörttipoika” ja ”kympin tyttö” ovat ongelmallisia tosielämän hahmotyyppejä joiden pohjalle hahmot rakentuvat. Huomionarvoista on, että hahmot perustuvat todellakin tosielämän hahmotyyppeihin eivätkä mangatropeihin; saatoin hieman närkästyä kun aikanaan Anime-lehden manga-arvostelussa Nakamuraa kuvailtiin tsundere-hahmoksi. Tähän palataan vielä.

Päähenkilön ja kertojan, Kasugan ensisijainen ongelma on se, ettei hänellä ole mitään itsestä lähtöisin olevaa asiaa, mikä tuottaisi mielihyvää vaan Kasuga elää muiden kautta. En tunne itseäni niin hyvin, että uskaltaisin asettaa itseni tämän yläpuolelle: tuollainen suhtautuminen on sinänsä varsin looginen ja helppo, siinä missä sen todellisen itsensä löytäminen on kaikkea muuta kuin. Ottaen vielä huomioon, että olen paikoittain edelleen, 10 vuotta Kasugan hahmoa vanhempana, yhtä hukassa, lienee selvää että pystyn samaistumaan hahmon motiiveihin suurelta osin. Aikuistuminen on pitkä ja vaikea prosessi, varsinkin jos se on jotain mitä ei varsinaisesti odota innolla.

Tarinan alussa Kasuga elää kirjojen kautta, sitten Nakamuran ja myöhemmässä osiossa motiivina päivittäin nousemiselle löytyvät uudesta kirjallisuutta rakastavasta ystävästä. Tämä toisaalta heijastuu myös vaikeutena ihmissuhteiden muodostamisessa: Kasugan on helppo olla alisteisesti Nakamuran kanssa, koska Nakamura sanelee suhteen ehdot eikä Kasugan tarvitse ajatella itse. Suhde Saekin kanssa sen sijaan menee kolossaalisesti pieleen, koska Kasuga huomaa nopeasti Saekin olevan ihan oikea ihminen, jotain muuta kuin hänen itsensä muodostama ideaali johon hän rakastui.

Nakamura taas on aivan oma lukunsa. Nakamuraan en pysty samaistumaan enkä pääse oikeastaan missään vaiheessa millään tapaa hahmon pään sisään, mutta jos lukija pystyy samaistumaan Kasugan ajatuksiin, Nakamuraa ja sitä, miksi Kasugan ja Nakamuran suhteesta kehittyy sellainen kuin kehittyy, on helppo ymmärtää. Vaikka hahmoista kumpikin vielä etsii sitä todellista itseään, heidän ei tarvitse ylläpitää toisilleen naamioita epävarmuudestaan vaan syvimmät tunnot pystyy vapaasti ja vapauttavasti huutamaan ääneen. Henkilökohtainen kehittyminenkin onnistuu kuitenkin helpoiten juuri sellaisten konfliktien kautta, joissa joutuu miettimään itseään ja olemassaoloaan, ja Kasugan ja Nakamuran suhteessa tällaisista konflikteista ei ole puutetta. Kasuga lisäksi sarjan edetessä ymmärtää, että Nakamura kokee maailman vielä vaikeammin, ja onnellisuuden aiheuttaminen toiselle ihmiselle on voimakas ja vaarallinen huume, ainakin jos sitä onnellisuutta ei voi saavuttaa kovin perinteisillä menetelmillä.

Saeki ei myöskään ole elänyt itsensä vuoksi, vaan pyrkinyt perustamaan onnellisuutensa sen varaan, että ympäröivät ihmiset pysyvät onnellisina: äiti hyvistä kouluarvosanoista ja ystävät merkityksettömistä karaokekäynneistä. Kasugan tunteiden avoimuus on Saekille jotain täysin uutta, ja myös Saeki jää jumiin ideaaliin – ei kuitenkaan Kasugan tapaan toisesta ihmisestä, vaan ensirakkaudesta käsitteenä. Vaikka Kasugan alkuperäinen rikos, jumppavaatteiden varastaminen, ja äärimmäisen epämääräinen kytkös Nakamuraan paljastuvat, Saeki ei halua päästää irti valitsemastaan ensirakkaudesta vaan on valmis ymmärtämään sen vuoksi ihan mitä tahansa. Ristiriita on ilmiselvä.

Hahmojen välinen kuilu näkyy myös näiden suhteessa seksuaalisuuteen. Aku no Hana paljastaa hahmoistaan ne surkeimmatkin puolet, ja koska sarja ei missään vaiheessa näytä tai edes implikoi että Kasuga käyttäisi Saekin vaatteita mihinkään viatonta haaveilua kummallisempaan, lienee turvallista olettaa että näin ei myöskään tapahdu. Kasugalta varmasti löytyy aivan terve nuoren miehen kiinnostus, mutta se on helppo ruoskia häpeämällä hiljaiseksi. Sen sijaan vaikka Nakamura käyttää paikoittain kovia otteita ja karua kieltä, hän ei tunnu pitävän itseään ollenkaan seksuaalisena olentona vaan jotenkin asettuu sen yläpuolelle: siinä missä Kasugan puhtoisuus on lähinnä idealismia ja romantiikkaa, Nakamura katsoo tavallisia himojensa ohjailemia ihmisiä alaspäin, eikä sen vuoksi näiden kahden välille muodostu varsinaista seksuaalista jännitettä, vaikka fyysinen alistaminenkin kuuluu jossain määrin parin suhteeseen. Aluksi joukon selväjärkisimmältä vaikuttanut Saeki ymmärtää seksuaalisuudesta yhtä vähän kuin Kasuga ja Nakamurakin, mutta ei aktiivisesti torju sitä. Asioiden kärjistyessä Saeki sitten päätyy raiskaamaan Kasugan (kyllä, näinkin päin voi käydä), kuvitellen satukirjamaisesti, että viimeistään seksi sinetöisi ensirakkauden joka ei muuten ollut onnistuakseen – vääristynyt logiikka sopii hyvin hahmoon, joka ei ole tottunut ajattelemaan itse. Nähtäväksi jää, miten sarja tulee käsittelemään seksuaalisuutta myöhemmässä vaiheessa kun uusia seurustelusuhteita muodostetaan ja asia olisi hahmojen iän puolesta ajankohtaisempi.

Sarja jakautuu temaattisesti toistaiseksi kolmeen osaan. Valkokantiset ensimmäiset kolme kirjaa esittelevät hahmoja, asetelmaa ja hiljalleen levittäytyviä pahan kukkia. Enkkujulkaisussa muuten tylsästi sarjan nimi on siirretty noihin puhekupliin hahmojen repliikkien tilalle – alkuperäinen kansidesign varsinkin ensimmäisessä osassa kiroilevine Nakamurineen varmasti herättää huomion kirjakaupassa selaillessa. Alkuosien, oikeastaan koko sarjan (ja ehkä mangan ihan yleisellä tasollakin) muistettavin kohtaus tapahtuu, kun Kasuga ja Nakamura poistavat varmistimen ensimmäistä kertaa ja päätyvät tuhoamaan koululuokkansa täysin dekadenssin ja kaaoksen nimissä, vaikka tarkoituksena oli vain kirjoittaa liitutaululle tunnustus jumppavaatteiden varastamisesta. Kohtaus on todella hengästyttävä sekä mangassa että animesovituksessa: animessa seitsemäs jakso huipentuu luokan romuttamiseen, ja se on myös ensimmäinen kerta kun sarjassa varsinaisesti käytetään taustamusiikkia, aiemmin taustalla on ollut lähinnä uhkaavaa surinaa ja kilinää. Manga taas ottaa formaatin tahditusmahdollisuudesta kaiken irti: pikkuhiljaa kiihtyvä levoton ruutujako kulminoituu kaukaa katosta kuvattuun kokonaiseen aukeamaan ja tuhon aiheuttama katarsis on käsin kosketeltavaa.

Vapauden tavoittelu konkretisoituu ensimmäisessä osassa vuorien ylittämisen yritykseen. Nuorten kaukainen haave ja käytännössä koko elämän tarkoitus kuitenkin kaatuu kovin arkisiin haasteisiin: vesisateessa on kurja polkupyöräillä, tulee nälkä eikä mukana ole rahaa ruokaan ja huolestuneet vanhemmat soittavat poliisit etsimään lapsiaan. Kärjistyneessä tilanteessa sydämen muurit kuitenkin revitään auki, ja hahmot ymmärtävät ensimmäistä kertaa hieman myös omia motiivejaan: Kasuga tajuaa Nakamuran menettämisen pelkonsa ja Saekin idealisoinnin, Saekin pelko kakkoseksi jäämisestä vahvistuu ja Nakamura tuntee pettymystä Kasugaa kohtaan kun tämä ei pystynytkään pitämään lupaustaan, niin absurdi ja symbolinen teko kuin se olikin.

Tähän väliin voisikin mainita mielenkiintoisen ja valtavirrasta poikkeavan asian Aku no Hanassa: vanhempien läsnäolon. Useinhan animessa ja mangassa jännittävät tilanteet ja yllättäen kotiin muuttavat taikatyttöystävät ovat mahdollisia juuri siksi, että vanhemmat ovat vuosia kestävällä työmatkalla Indonesiassa ja talosta pidetään huolta joko yksin tai korkeintaan pikkusiskon kanssa. Tai vaikka ne nimettömät isä ja äiti olisivatkin olemassa, eivät ne ihmettelisi jatkuvasti öisin ulkona ramppaavaa teinivampyyrintappajaa ja pyykkikoneen täydeltä veristä likapyykkiä. Aku no Hanassa vanhemmat kuitenkin ovat keskeisesti tarinankerronnassa ja hahmonkehityksessä mukana. Kasugan perhe on nykypäivän standardeilla lähes huomiota herättävän ehjä yhteisine ruokailuhetkineen ja televisionkatsomisineen, ja vanhempien huoli poikansa toilailujen paljastuessa on kova. Toisaalta sarja tarjoaa myös mielenkiintoisen aspektin vanhemmuuteen: Takaon isä haluaisi kuitata kaikki poikansa ongelmat vaikealla murrosiällä ja torjuu Takaota lähinnä äitiin peilaten – ”katso nyt kun sait tyhmyydelläsi äitisi itkemään”. Nakamuran taas kerrotaan olevan avioeroperheestä, mikä tuntuu ehkä muuten oivaltavassa ja syvällisessä sarjassa hieman halvalta oikotieltä. Toisaalta voimatonta yksinhuoltajaisää ei mitenkään varsinaisesti alleviivata ainoaksi syyksi Nakamuran vaikeaan luonteeseen, joten sarja saakoon synninpäästön. Saekilla taas on ehkä vaarallisenkin läheinen suhde vanhempiinsa, joiden odotukset ovat nuorelle mielelle liikaa ja toisaalta likapyykin paljastuminen vaikuttaa voimakkaammin.

Mustakantinen osio taas syventää hahmojen spiraalia kohti maniaa. Kasuga lupaa tehdä kaikkensa, ettei Nakamura joutuisi kohtaamaan enempää pettymyksiä ja tylsistymään. Pari rakentaa joenvarrelle salamajan ja alkaa suunnittelemaan jotain uutta suurta, jälleen symbolista vapauttavaa tekoa joka purkaisi viimeisetkin padot. Kolmannen pyörän rooli vaihtuu: siinä missä ensimmäisessä osassa Nakamura seurasi salaa Kasugan ja Saekin suhteen kehittymistä, toisessa osassa Saeki on saanut pakit ja stalkkaa parivaljakon majanrakennusleikkiä, huipentuen tuohon aiemmin mainittuun raiskaukseen ja majan polttamiseen. Animesovitus päättyy osien transitioon: mustakantisista kirjoista on poimittu jonkin verran tapahtumia viimeisen jakson pohjustamiseen ja se väläyttää kohtauksia tulevasta.

Suunta, jonka mustat kirjat lopuksi ottavat tuskin yllättää ketään: Nakamuralle ja Kasugalle selviää tapahtumien kautta, etteivät hekään oikeasti ole niin erikoisia ja ainutlaatuisia kuin kuvittelivat, eikä vuorten takana odota mitään parempaa taikamaailmaa. Jokainen kuitenkin voi vapauttaa sielunsa ja näyttää maailmalle viimeistään ryöstämällä oman henkensä, joten nuoret kehittävät suunnitelman näyttävästä kaksoisitsemurhasta kesken kaupungin kesäjuhlien. Mielenkiintoisena kontrastina aiempiin huippukohtiin tämäkään yritys ei tuota hedelmää, mutta ei myöskään tarjoa minkäänlaista puhdistusta: aikuiset estävät nuorten yrityksen ja seuraavassa chapterissa aikaa on kulunut kolme vuotta, Kasuga on muuttanut toiseen kaupunkiin eikä saanut koskaan tietää, mitä Nakamuralle ja Saekille kävi lyhyen yhdessä vietetyn ajan jälkeen.

Toistaiseksi viimeisimmät osat taas pysäyttävät saman tien upeilla vesivärimaalatuilla kansikuvillaan jotka eroavat aiemmista täysin. Tunnelma on muutenkin aivan kuin toisessa sarjassa: Oshimin piirtotyyli on luonnollisesti hiljalleenkin kehittynyt sarjan edetessä, mutta maisemanvaihdoksen myötä tyyli muuttuu todella korostetusti kauniimmaksi – vertailukuvat ensimmäisestä ja seitsemännestä kirjasta:

Kolmas osa on myös ensimmäistä kertaa ottanut selvästi optimistisemman suunnan tarinankerronnallisesti – ainakin hetkellisesti. Kasugan Nakamuranjälkeinen elämä on ollut toisaalta tapahtumaköyhää ja sisällötöntä, eikä hän ole tapauksen jälkeen enää lukenut kirjojakaan, mutta toisaalta merkittävimmät demonitkin jäivät vanhaan kotikaupunkiin. Uuteen elämään löytyy yllättävä valopilkku seiskaosan kansikuvatytöstä, suositusta Aya Tokiwasta, joka normihomokavereiltaan ja –poikaystävältään salaa pitää vaikeista kirjoista ja tahtoisi itsekin kirjoittaa mysteeriromaanin. Yhteinen ja ensimmäistä kertaa edes jossain määrin tasa-arvoiselta tuntuva sävel löytyykin nopeasti, mutta käärmeenä paratiisissa Kasuga törmää Saekiin kesken uuden kaupungin joulunalushulinoiden ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen. Saeki ei ole pystynyt pääsemään kokemuksistaan yli ja pilkkaa Kasugaa uudesta, hieman Nakamuraa ulkoisesti muistuttavasta tuttavuudesta, vaikka itsekin on edelleen selvässä laastarisuhteessa Kasugan näköisen vaisun pojan kanssa. Saekin hahmon seksuaalista luonnetta on edelleen kiinnostavasti korostettu tarpeettomankin avoimella paidalla, ja jälleennäkeminen päättyy paukkuviin oviin ja pahaan mieleen kaikille.

Viimeisimmät käänteet vievät sarjaa taas uhkaavaan suuntaan: Kasuga saa ehkä osittain Saekin provosoimana kasvatettua pallit ja alkaa seurustelemaan Tokiwan kanssa, mutta sukulaisen sairastuminen olisi viemässä Kasugan perheen takaisin vanhaan kotikaupunkiin – kenties pian päästään kuulemaan mitä Nakamuralle kävi?

Voimakkaat transitiot ja ristiriidat kuljettavat tarinaa jännittävästi ja tekevät lyhyestäkin mangasarjasta vahvasti koettavan, varsinkin kun sekä kerronta että hahmot ovat mangalle todella epätyypillisiä. Viimeisten chapterien jälkeen alkuun palaaminen uusintakierrokselle tuntui todella oudolta, mutta vaikkei vaihdos ”väärään” suuntaan olekaan kovin luonteva, alkupään tyylistäkin saa nopeasti uudestaan kiinni ja sarja kesti toisenkin lukukerran ja varmasti aukenisi uusintalukemisilla vielä lisää.

Sarjan animesovitus vaatii melko paljon purkamista. Hyvin nopeasti animesovituksen julistamisen jälkeen kerrottiin, että sarja tultaisiin toteuttamaan rotoskooppaamalla eli päällepiirtämällä kuvattua videomateriaalia. Kiinnostava tekniikka jolla voi saada aikaan todella hienoa jälkeä, esimerkiksi Haruhin konserttikohtauksessa rotoskooppausta on hyödynnetty sulavan ja huippurealistisen soittoanimaation aikaansaamiseksi. Selvää kuitenkin oli, että kokonaan rotoskoopatussa sarjassa framerate ei voi olla yhtä korkea kuin yksittäisessä huippukohtauksessa, ja ensimmäisten ennakkokuvien myötä suuren yleisön innostus kääntyikin lähinnä kauhuksi.

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, oikeat ihmiset tapaavat näyttää pysäytyskuvissa varsinkin puhuessaan välillä aika tyhmiltä, joten sama tietysti pätee myös eteenpäin rotoskooppaukseen missä ilmeetkin on piirretty suoraan näyttelijöiltä.

Ja ilmeistä päästäänkin siihen tekniikan ehdottomaan vahvuuteen. Ihmiskasvoista löytyy lihaksia ilmeiden muodostamiseen aika paljon enemmän kuin perus-moeblobeilta, ja vaikka litteässä rotoskooppauksessa häviääkin paljon yksityiskohtia verrattuna kolmiulotteiseen kuvaan, ilmeiden skaala on tavalliseen animeen verrattuna uskomattoman laaja. Parhaiten tämän näkeekin ruutukaappausten sijaan liikkuvasta kuvasta, joten arvon naiset ja herrat, gifuspämmiä tähän väliin, pahoitteluni jo etukäteen:

Sen lisäksi että ilmeikkyys tuo voimaa kerronnalle, ainakin itselläni muutaman jakson jälkeen (katsoin siis koko sarjan putkeen, en viikoittain) aivoissa napsahti jokin, ja hahmot eivät enää tuntuneet animehahmoilta vaan ihan oikeilta ihmisiltä jotka tunnen, ja tuo tuttavuuden tuntu lähti juuri tietyistä päänäyttelijöiden omista uniikeista ilmeistä. Toisaalta hahmodesignienkin puolesta voi palata tuohon aiempaan mainintaan siitä, miten hahmot eivät perustu mihinkään mangalle ja animelle tyypillisiin arkkityyppeihin tai kyaraan, joten luonteita ei myöskään kerronnan puolesta tarvitse välittää hahmojen ulkonäöllä. Itse asiassa animen loppupuolella alkoikin tuntumaan, etten edes osaisi kuvitella sarjaa millään muulla tyylillä toteutettuna, joten kaipa se ainakin omalla kohdallani puoltaa ratkaisua juuri oikeaksi.

Itse näyttelijät nyt eivät varsinaisesti ole mistään kotoisin, joten senkin puolesta rotoskooppaus verrattuna varsinaiseen liveactioniin tuntuu paljon paremmalta – kun meininki on muutenkin hapokasta ja vaikeasti nieltävää taideanimea, tietynlaiseen ylinäyttelyyn ja tarpeettomaan kohkaamiseen on helpompi suhtautua kuin näytellyssä sarjassa, joihin ainakin itselläni on tietynlaiset länsimaiset tuotantostandardit. Eiköhän tämä olisi välistä jäänyt jos sovitusformaattina olisi ollut dorama animen sijaan. Varsinaisia teknisiä syitä puoltamaan animea ei kyllä juurikaan käytetty: aikanaan juteltiin miten Natsuyuki Rendezvousista olisi pitänyt ennemmin tehdä kotiäideille dorama noitaminA-animen sijaan mutta haamumiehen toteuttaminen olisi ollut liian vaikeaa live-actionissa, joten päädyttiin animetuotantoon. Aku no Hanassa sen sijaan erikoisefektejä käytetään melko säästellen – vaikkei psykoosi kaukana välttämättä olekaan, maailma pysyy muutamaa kohtausta lukuun ottamatta realistisesti kuvattuna.

Taustojen pohjaaminen todellisen maailman sijainteihin sen sijaan ei ole mitenkään poikkeava veto animessa vaan tuttua sekä huippu- että b-luokan tuotannoissa: suuremmissa projekteissa taustat uudelleenmaalataan tarkasti valokuvien pohjalta kun taas halpa ja helppo kikka taustoitukseen on heittää valokuvat jonkun photoshop-filtterin läpi ja piirtää hahmot siihen päälle. Aku no Hana käyttää tuota ensimmäistä tekniikkaa niin manga- kuin animemuodossa, ja animen värienkäyttö tuo paikalleen pysähtyneen ja ruostuvan kaupungin todella hienosti eloon. Tällainen rotoskoopattu tuotanto on spekuloitu perusanimointia runsaasti kalliimmaksi – onhan työvaiheita merkittävästi enemmän ja itse animoiminenkin ohjelinjoina toimivasta videomateriaalista huolimatta työläämpää. Zexcs-studio ei kuvittelisi kierivän rahassa ja animen levymyynti tulee varmasti jäämään kolminumeroisiin lukemiin, joten rahoitus sovitukselle on kaiketi saatu jotain muuta kautta, onhan se kai jonkinmoinen kulttuuriteko.

Tyylillisesti animesovituksessa pihtaillaan kaikesta. Hahmojen yksityiskohdista, varjostuksesta, väreistä ja kenties kaikkein mielenkiintoisimmin musiikista. Kuten tuolla aiemminkin mainitsin, sarjassa ei käytetä taustamusiikkia ollenkaan kunnes vasta seitsemännessä jaksossa kun Kasuga ja Nakamura tuhoavat luokkahuoneensa. Merkittävän kohtauksen jälkeen sarjan jännittynyt tunnelma vapautuu: taustamusiikkia aletaan käyttämään varovasti ja maailmakin saa hieman väriä.

Sovitus on myös todella hidas. Se ei liimaa katsojaa ruutuun, mutta ei omalla kohdallani myöskään tylsistyttänyt hetkeksikään. Kenties käytetyn erikoisen tekniikan vuoksi tai kenties muuten vaan tarinaa painottaakseen sarja etenee verkkaiseen tahtiin, huipentuen luokkahuoneen tuhoamisen jälkeiseen kävelymatkaan koululta takaisin kotiin. Mangassa kohtaus tapahtui kahdessa sivussa, mutta anime alleviivaa kaksikon välille syntynyttä uutta sidettä kävelyttämällä Kasugan ja Nakamuran käsi kädessä auringon noustessa, ensimmäistä kertaa taustamusiikin soidessa, sanomatta sanaakaan – kahdeksan minuutin ajan. En oikein osaa päättää mitä mieltä haluaisin olla venytetyistä kohtauksista. Tuosta kävelykohtauksesta pidin, ja myös ne Evangelionin muutamat minuutin mittaiset kohtaukset rakensivat jännitettä hienosti. Toisaalta ainakin kokonaisesta kontekstistaan irrotettuna saatoin hieman rageta Valtterin näyttämälle puhelinkohtaukselle Ef-animesta, jossa vajaan neljän minuutin ajan huolestunut tyttö jättää viestejä puhelinvastaajaan ja ruutu täyttyy kirjoituksesta puheen tahtiin. Jälkikäteen funtsittuna saattaisin kyllä tuonkin sulattaa, tuollainen äärimmäinen venytys kyllä kuitenkin kysyy jonkun verran palleja toteuttaa ja tykkäänhän minä musiikissakin hienovaraisesti voimakasta kliimaksia kohti rakentuvista biiseistä. Toisaalta pelkkää sivutahtia analysoimalla Aku no Hanan animesovitus ei ole mitenkään poikkeuksellisen hidas: 13-jaksoinen anime koostuu 20 30-sivuisesta mangachapterista, joten anime etenee n. 2 sivun minuuttitahtia. Tein joskus aiemmin vertailua tuollaisten lähdemateriaalilleen täysin uskollisesti etenevien animesovitusten tahdituksesta, ja Monster asettui myös tuohon 2 sivua/minuutti, Fullmetal Alchemist taas noin 3,5:een. Dialogin määrästä ja toiminnastahan tuo tietenkin ensisijaisesti riippuu, ja Aku no Hana kyllä taitaa olla hieman Monsteria nopealukuisempi.

Musiikkiin vielä palatakseni tykkäsin hirveästi myös sarjan openingeista.

Joku aika sitten kun Linked Horizonin täyspitkä Jiyuu he no Shingeki –sinkku julkaistiin, kuulin hieman valittelua kun täyspitkä Guren no Yumiya sisälsikin jotain muuta kuin puolitoistaminuuttisen kaksi kertaa peräkkäin välisoitolla kuten animebiiseissä yleensä. Aku no Hanakin rikkoo formaatin mutta kenties vielä mielenkiintoisemmin: reilu kuusiminuuttinen kappale on pätkitty neljään erilliseen säkeistöön, joista ensimmäiset kolme ovat kerrontaa hahmojen näkökulmasta ja viimeinen osio yhteenvetää sarjan tunnelmia. Kummallisesti OP-biisit eivät ilmeisesti ole hahmojen näyttelijöiden tai ääninäyttelijöiden laulamia vaan niihin on vedetty vielä jotkut kolmannet tyypit mukaan (Kasugan näyttelijä ja ääninäyttelijä ovat samat, tyttöhahmoille taas on valittu ääninäyttelijöiksi seiyuukonkarit, Mariya Ise Nakamuralle ja Yoko Hikasa Saekille), mutta hahmot välittyvät openingissa hienosti niin sanoituksista kuin ilmaisullisesti, varsinkin Nakamuran rääkyminen on ihanaa kuunneltavaa.

Aku no Hana näyttäytyi minulle voimakkaan henkilökohtaisena kokemuksena, ja oikeastaan yllätyin, miten tästä tekstistä ei tullut tämän sosiopaattisempaa ja ihmisvihaa sisältävämpää! Koska itse sain sarjasta todella paljon irti juuri omien kokemuksieni ja ajatuksieni kautta, en tiedä tuntuuko se kaikista yhtä hienolta, hahmojen heikkouteen ja kasvuun samaistuminen kun kuitenkin tällaisissa tarinoissa lienee aika keskeistä. Mangan lukeminen ei kuitenkaan riistä elämästä kovin montaa tuntia, eikä siitä MALin mukaan kovin moni ole ollut tykkäämättä. MAL myös armotta paljastaa, ettei lukuisista kavereistani kuin neljä (SELKEESTI PARASTA) ole edes merkinnyt tätä mestariteosta listalleen, joten te kaikki muut: vauhdilla joko kirjakauppaan tai iPadeja tai muita taulutietokoneita myyvään elektroniikkaliikkeeseen korjaamaan tämä vääryys!

Ei mulla sitte muuta, kiva oli taas blogata pitkästä aikaa. Tai kiva oli kirjottaa, muotoilujen ja kuvien lisääminen WordPressiin on kyl ihan yhtä kurjaa kuin aina aikaisemminkin. Suurkiitos sinulle, jos satuit jaksamaan tänne asti! Hetken ehkä harkitsin postauksen osiin pätkimistä, mutta jos jollain riittänyt kärsivällisyyttä Aku no Hanan animesta selviämiseen ja senkin jälkeen vielä kiinnostaa lukea aiheesta lisää, tekstin määrä tuskin tuotti ongelmia. Kattoo jos tänne vielä jotain kirjottais joskus lisää jostain muusta aiheesta!