Animen ihanuus: Hanasaku Iroha

Saas nähdä huomaako kukaan edes tätä postausta joulukalenterien seasta, ois ehkä pitänyt puijata otsikoimalla luukku seiskaksi. Mutta enhän minä mitään sellasia.

Aloitin viikonloppuna Hanasaku Irohan katselun kun oli paha mieli, ja sain sen nyt valmiiksi ja tuntui kyllä juuri oikealta lääkkeeltä! Kiinnitin sarjaan aikanaan huomioni kun moe.imouto.orgia selaillessa vastaan tuli Mel Kishidan piirtämää söpöä promoarttia ja juonikuvauskin vaikutti suloiselta, mutta sarjan alettua en sitten jaksanut ottaa sitä katselulistalleni koska päällä oli hirveä epätoivo tuolloin, vihasin animea, ja kun muutaman kerran kysyin sarjaa katsoneilta oliko se hyvä, sain vastaukseksi jotain tyyliin ”ihan kiva mutta ei siinä mitään tapahdu”, joten tutustuminen sai odottaa vuoden verran sarjan alkamisesta. Ihan hyvä sinänsä, koska veikkaan että sarjasta sai kaikkein eniten irti tälleen parin päivän sisään nautittuna.

Kuten kuvasta näkee, kyseessä on koulutytöistä kertova sarja. ”Koulutyttösarja” on siinä mielessä vähän hassu animen genre, että sen sisään mahtuu todella monenlaista ja Hanasaku Irohaa katsoessa vertasinkin sitä aika usein lähinnä K-Oniin, joka myös on koulutyttösarjojen ehtaa parhaimmistoa. Kuitenkin vaikka kumpikin sarja osuu saman sateenvarjotermin alle, K-ON on lähinnä komediaa ja Hanasaku Iroha taas kasvutarina.

K-ON perii käytännössä kaiken Azumanga Daiohilta, ja kuten Azumanga vuosituhannen alussa, K-ON on ehdottomasti uuden vuosikymmenen lopun definitiivinen koulutyttösarja. Hanasaku Iroha taas oli piristävä poikkeus lähinnä sen vuoksi, että se rikkoi oikeastaan jokaikistä K-Onin määrittämää 2010-luvun koulutyttösarjan sääntöä.

Sekä K-ON että Azumanga pelaavat arkkityypillisillä hahmoilla. Vaikka sarjat seuraavatkin päähenkilötyttöjään kolmen lukiovuoden ajan, Tomo ja Ritsu pysyvät aina pölvästeinä ja Osaka ja Yui omissa maailmoissaan. Kasvu edellyttää konfliktia mikä taas ei oikein luonteeltaan sovi näihin sarjoihin. K-ON kuitenkin mielestäni tekee pienen poikkeuksen Azusan hahmon kanssa ja varsinkin kakkoskauden loppupuolen Tenshi no Fureta Yo –kohtaus oli juuri tämän vuoksi sarjan huippuhetkiä.

Hanasaku Irohassa kyse sen sijaan on juuri kasvusta ja hahmonkehityksestä: hahmoja ei ole sidottu mihinkään arkkityyppiin vaan ne tuntuvat harvinaisen paljon oikeilta ihmisiltä. Käytännössä täysin tuntemattoman isoäitinsä majataloon muuttavalla Ohanalla ei ole juurikaan käsitystä haaveistaan tai tulevaisuudensuunnitelmistaan, ja ympäröivät muut majatalon työntekijät tuntuvat olevan vähintään yhtä hukassa. Sarjan edetessä Ohana saa puhallettua intoa kaikkiin ympäröiviin hahmoihin, ja lopulta hahmoista kasvaakin todella tiivis ja dynaaminen kokonaisuus, vaikka alussa hahmot eivät tunteneet toisiaan ollenkaan. Japanilainen työmoraali tuntuu kyllä hieman huvittavalta, mutta tarjoaa ehkä allekirjoittaneellekin jonkin verran samaistumispintaa… joulu, välipäivät ja uusivuosi tulee vietettyä työpäätteen ääressä koska jonkun ne on tehtävä (ja eläminen ja harrastukset edellyttävät rahaa ja pyhäpäivistä sitä saa melko hyvin). Sarjan tematiikka osui muutenkin todella lähelle sydäntäni, koska juuri nyt elämässäni on meneillään sellainen vaihe, etten oikein tiedä mistään mitään. Ammattikorkeakoulusta olisi tarkoitus valmistua viimeistään syksyyn mennessä, ja sen jälkeen tarjolla olisikin koko maailma, ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenneljään vuoteen. Aina aikaisemmin tulevaisuudella on ollut jotain selkeästi mietittynä minun varalleni: lapsena odotti koulun alkua, ala-asteella yläasteelle pääsyä, yläasteelta lukiota, lukiosta toisen asteen koulutusta ja välissä siviilipalvelusta ja nyt viime vuosina AMK:sta valmistumista. Nyt kuitenkin edessä on… ei yhtään mitään tai ihan mitä vaan, ilman selkeää päämäärää muutaman vuoden kuluttua. Itseni etsiminen tulee siis hyvin ajankohtaiseksi, joten Ohanan matka haaveidensa löytämiseen tuntui varsin henkilökohtaiselta. Kenties sitä pitää itsekin koulusta valmistauduttua tehdä elämässä jokin Suuri Muutos että voi palata siihen vanhaan tuttuun uusin silmin, kuin Takemoto aikanaan Honey & Cloverissa. Pitäs sekin varmaan katsoa uusiksi.

Menipäs diipiksi.

Tuon ihanan, koulutyttösarjoille usein vieraan pääteeman lisäksi Hanasaku Iroha otti muutenkin etäisyyttä genreen yleensä. Tarinaan mahtui myös romanttinen aspekti, mikä vaikka K-ONissa olisi ollut täysin ennenkuulumatonta ja päitä olisi lennellyt, figuureilta ainakin. Yleensä miehille suunnatuissa mutta tyttöperspektiivistä esitetyissä sarjoissa mieshahmot ovat tabu ja loistavat poissaolollaan, mutta Hanasaku Iroha onnistui käsittelemään tyttöjen rakkaussuhteitakin varsin mukavantuntuisesti, tärkeä osa kasvamista sekin. Ohanan Tokioon jättämä love interest Ko-chan jäi hahmona melko etäiseksi, mutta keittiöapulaisena toimivan Minchin ihastus nuoreen kokkiin Tohruun oli todella suloista seurattavaa.

Minchi oli muutenkin tosi hyvä tsunderehahmo, koska tsundereus ei ollut liian tiukoista sukista ja hiusponnareista johtuva hahmomääre, vaan seuraus siitä että Minchi ei ollut sinut itsensä kanssa eikä sen vuoksi osannut ilmaista tunteitaan muillekaan. Ohanan avoimuuden kautta Minchikin oppi olemaan, ja vaikkei romanssusubplotti Minchin kohdalla edennytkään varsinaisesti mihinkään, hahmoa kuitenkin saatiin avattua mukavasti sarjan aikana ja äksyilijä raotti kuortaan edes hieman.

Ehkä tärkeintä sarjassa olikin sen kesto, 26 jaksoa, joka salli rauhallisen mutta jatkuvasti etenevän hahmonkehityksen jokaipäiväisessä slice-of-life –ympäristössä. Tuplacourin mittaisia sarjoja tuotetaan nykyään todella harvoin, ja yleensä lähinnä sarjoista jotka ovat jotenkin todistaneet arvonsa aiemmin, vaikkapa suosittujen mangojen sovitukset (Bakuman) tai jatko-osat (Kaiji 2). Hanasaku Irohan tuottaneella P.A. Works –studiolla oli varmaan kuitenkin kirstut sen verran täynnä jenejä Angel Beats!:in jälkeen, että oli varaa ottaa riski ja lähteä työstämään pidempää sarjaa alkuperäisen konseptin perusteella. Investoinnit ilmeisesti saatiin aika hyvin takaisin, koska sarja simulcastattiin Crunchyrollin kautta ja levymyyntikin kohteli sarjaa varsin hyvin – toivottavasti studiot jatkossakin uskaltaisivat tehdä pidempiä alkuperäissarjoja. P.A. Works yleisesti ottaen on ollut aika hittiä tai hutia: Canaan näytti kivalta ja tarjosi hyvät adrenaliinit mutta juonellisesta annista voi olla montaa mieltä, Angel Beats! taas oli synkintä paskaa pitkään aikaan. Saas nähdä mitä vuodenvaihteessa alkava Another-kauhusarja tarjoaa.

Joka tapauksessa, Hanasaku Iroha oli aivan ihana sarja ja suosittelen sitä ehdottomasti vaikkapa Honey & Cloverin kaveriksi itseään etsiville! Ja eiköhän siitä varsin mukava olo tule vaikka olisikin selvillä vesillä. Olen täysin samaa mieltä kaikesta, mitä Valtteri ”tounis” Strömsholm kirjoitti sarjasta Animen numeroon 7/2011, joten sieltäkin kannattaa vilkaista vahvistusta jos jäi vielä epäröimään kannattaako sarja katsoa.

Mukavaa joulun odotusta lukijoille ja Frostbitessä nähdään, allekirjoittaneen löytää ravaamassa ympäri Sibeliustaloa pitämässä huolta työpajoista, puhumassa animen ihanuudesta ihanan Valtterin kanssa ja juontamasta cosplaykilpailua lauantai-illasta. Siihen asti!

Mainokset
Kategoria(t): Anime, Fanitus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Animen ihanuus: Hanasaku Iroha

  1. Paluuviite: Anime vs länsimainen viihde | Vahvin blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s