Mitä moen jälkeen?

Puhuin viikonloppuna DesuTalks –tapahtumassa otsikolla ”Mitä moen jälkeen?”, ja yleisöpalautteessa on kuulunut, että olisi voinut vastata otsikon kysymykseen hieman tarkemmin ja siihen, mitä se post-moe oikein meinaa. Itse esitystä en lähde purkamaan tähän sen tarkemmin, koska se löytynee jonkun ajan päästä Desuconin Youtube-kanavalta, mutta yhteenvetona niille, jotka eivät sitä nähneet, jutun pointti oli jotakuinkin seuraavanlainen.

Haruhi ei keksinyt termiä moe, mutta teki siitä suositun. Kyoto Animationin sarjat Haruhin jälkeen vaikuttivat ympäröivään animeen todella paljon ja kyllästivät tuotetun animen moehötöllä. Haruhin ja Lucky Starin jälkeen kuitenkin silloinen animen kulta-aika päättyi ja studioiden rahahanat sulkeutuivat, joten studiot joutuivat turvautumaan äärikeinoihin pysyäkseen elossa. Kylpykohtausten TV-esityssumujen lisäksi toinen pätevä äärikeino olivat tuotteistetut moehahmot, mikä näkyy 2008-2010 –aikakauden sarjojen laadussa.

Kuluvan vuoden sarjoja tarkastellessa kuitenkin huomaa, että pelkällä moella ei enää tehdä menestyssarjaa, mutta kuten KyoAnin Nichijoun huonot myyntilukemat osoittavat, moesta luopuminenkaan ei ole se fiksuin strategiaveto – viimeisen viiden vuoden aikana yleisö on ehtinyt tottua moe-elementtien läsnäoloon. Sisällötön moelätinä alkaa ymmärrettävästi olla aika nähty, joten alkava vuosikymmen kuuluukin post-moelle.

Luennollani nimesin muutamia kuluneen vuoden sarjoja, jotka mielestäni sopivat edustamaan post-moe-genreä. Talks-ohjelmapaikan aikarajoitteesta johtuen en ehtinyt käsittelemään niitä sen tarkemmin, joten hyödynnän nyt sitten blogipostausta post-moe –termin tarkempaan avaamiseen.

Termihän on häpeämättä lainattu post-rock –musiikkigenrestä, musiikkia ”jossa käytetään rockin soittimia epä-rockmaisiin tarkoituksiin, kitaraa luomaan äänenvärejä ja rakennetta ennemmin kuin riffejä ja voimasointuja” (Simon Reynolds The Wire-lehdessä vuonna 1994) ja juju on oikeastaan ihan sama post-moessakin.

Helpoiten sen varmaan ymmärtää, kun miettii Puella Magi Madoka Magicaa. Madoka teki taikatyttögenrelle ja samalla myös moelle sen, mitä Neon Genesis Evangelion teki mechalle viisitoista vuotta sitten. Paikalleen jämähtäneeseen genreen ilmestyy uusi sarja, joka alussa ei tunnu tarjoavan mitään uutta, mutta kääntääkin nopeasti kuvion täysin päälaelleen ja lähtee tutkimaan tematiikkaa, joka aiemmin on ollut genrelle ennenkuulumatonta: sekä Evangelionin että Madokan kanssa tietynlainen vakavuus ja konkreettisen vaaran tunne. Näitä teoksia aiemmin päähahmo on voinnut kuolla korkeintaan viimeisessä jaksossa uhratessaan itsensä ihmiskunnan puolesta. Varsinkin Madoka käänsi tämän mahtavasti päälaelleen – mentorhahmo Mami ei saanut ylvästä Obiwan-kuolemaa vaan ystävien löytämisen onnessa aliarvioi vastustajansa täysin ja tuli tapetuksi. Toinen voimakas yhtymäkohta Madokan ja Evangelionin välillä on se, että Evangelionissa päähahmo ei koskaan kasvata palleja ja Madokakin taikatyttöytyy vasta ihan lopussa: genren konventioiden tietoista rikkomista. Koska kuitenkin sekä Madoka että NGE näyttävät päällepäin ja muutaman ensimmäisen jaksonsa perusteella ihan samalta kuin genren muutkin teokset, ne saavat katsojansa houkuteltua mukaan ja sitten nappaavat niskalenkkiin ennen kuin katsoja edes ehtii tajuta.

Toinen malliesimerkki on kesäinen Ano Hi Mita Hana no Namae o Bokutachi wa Mada Shiranai. Ulkomuotonsa (asetelma, hahmodesignit) perusteella se oli ihan selkeä otakuyleisön romanssisarja. Ano Hana kuitenkin onnistui välttämään moeromanssigenren kaikki sudenkuopat ja tarjoamaan jotain kyseisessä genressä melko ennennäkemätöntä: dynaaminen joukko hahmoja, jotka vaikuttavat toisiinsa muutenkin kuin pelkästään päähenkilön kautta ja joilla on myös taustaa ennen sarjan alkua (oh dog, jokainen hahmo on lapsuudenystävä). Itse taisin olla moeen jossainmäärin kyllästyneenä mutta romanssuhutulle persona juuri niin sarjan kohderyhmää kuin vaan voi olla, ja puolenvälin jälkeen se saikin minut parkumaan joka jaksossa, mikä ilmeisesti vaatii tietynlaista estotta mukaan hyppäämistä, koska kaikkiin Anohanakaan ei purrut.

Myös Steins;Gate osuu mielestäni post-moen definitioon mitä mainioimmin. Nitroplussan peleissä yleensä on juonta keskivertohentaipeliä reilusti enemmän, mutta syystä tai toisesta niitä ei ole aikaisemmin onnistuttu kääntämään animemuotoon onnistuneesti. Steins;Gate kuitenkin tarjosi tutuilla ja tykätyillä moe-elementeillä kuorrutetun jännittävän, joskin paikoittain aika epäloogisen aikamatkailu/scifi-tarinan. Steins;Gatesta tarkemmat ajatukseni voikin lukea tämän viikon loppupuolella ilmestyvästä Anime-lehden numerosta, joten ei siitä tässä sen enempää!

Fate/Zero sen sijaan onkin hieman jännempi tapaus. Siinä tosiaan merkittäviä naishahmoja ei ole kuin yksi, ja sekin puetaan housuihin, mutta Zerolla onkin takanaan todella suosittu, jo vuosia sitten otakujen sydämet puolelleen voittanut tuoteperhe, joten sen ei edes tarvitse sokerikuorruttaa itseään moella löytääkseen katsojat. Kuluneiden neljän jakson perusteella Zero onkin vaikuttanut äärimmäisen rautaiselta tavaralta: sarja etenee tapahtumien, tarinankerronnan ja juonittelun kautta ja vaikka alkujaksot ovat selvästi segmentoitu tutustuttamaan katsojat hahmoihinsa, juoni puskee eteenpäin hahmoista riippumatta joka jaksossa. Fate/Zero tarjoaa niin paljon silmän- ja korvanruokaa että katsoja ei edes jää kaipaamaan söpöjä uguupallopäätyttöjä, kun TV-sarjalle aivan uskomaton tuotannon taso jättää katsojan haukkomaan henkeään suunnilleen jokaikisen kohtauksen jälkeen. Huvittavana yksityiskohtana, 25-jaksoinen sarja pitääkin puolessavälissä talvikauden verran taukoa, ilmeisesti jotta ensimmäisen puoliskon levymyynnistä tulevat rahat pystytään käyttämään siihen, että tuotannon taso pysyy erinomaisena eikä laske ensijaksojen jälkeen, kuten animelle tapaa olla tyypillistä. Zerokin tuntuu nyt pääsevän vauhtiin oikein kunnolla ja pöksyt menevät vaihtoon lauantaisin ympäri maailmaa. Ihanaa Type-Moon, ihanaa ufotable.

Jonkun verran on myös ollut keskustelua siitä, onko syksyn toinen noitaminA-sarja Guilty Crown post-moea. Tässä vaiheessa toki on hieman vaikea antaa lopullista tuomiota, koska sarjaa on tullut vasta kaksi jaksoa, mutta itse aistin kyllä sarjasta ihan selkeitä post-moe –vivahteita. Sarjan promoamisessa tärkeimpänä elementtinä tunnuttiin käyttävän laulajabeibe Inorin anteliasta asua mitä toki on tarjoiltu itse sarjassakin, mutta tähän mennessä fokuksena Guilty Crownissakin on mielestäni Zeron tapaan ollut tarinan kuljetus – onhan siinä paljon söpöjä tyttöhahmoja, mutta niihin ei ole (ainakaan vielä) syvennytty sen ihmeemmin, ja hahmoihin keskittyminen tarinan kustannuksella taas onkin niitä perusmoen kirouksia. Guilty Crownin kakkosjakso tosin tiputti lopussa aika pahan pommin kouluympäristön esittelemisellä, nähtäväksi jää transferaako pyörätuolitissit ja kissankorvaperse ensi jaksossa naapuriluokkaan vai miten tarina tulee etenemään tästä eteenpäin. Valitettavan usein kyllä käy niin, että sarjoissa missä ollaan sekä koulussa että jossain muualla, se koulupuolisko on aivan kamalaa perseilyä, toivotaan ettei Guilty Crown sorru tähän.

Kuten noista esimerkeistä huomaa, kuluneen vuoden sarjoissa on nähtävissä tietynlaista moe-elementeistä luopumisen trendiä. Pelkkiin hahmoihin keskittyvä moesarja voi toki olla varsin viihdyttävä, mutta harvalla sellaisella on esimerkiksi uudelleenkatsomisarvoa ollenkaan. Haruhin sen sijaan olen tapittanut vähintään sen puolentusinan kertaa, joten onnistunutta post-moea etsiessä kannataakin kurkistaa sinne, mistä tämä kaikki lähti. Seuraavaksi muuten luvassa Animeconin Haruhi-analyysini blogimuodossa!

Mainokset
Kategoria(t): Anime Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Mitä moen jälkeen?

  1. NamaHeka sanoo:

    Täytyypä katsastaa sun luento youtubesta. Fate/Zero ja Guilty Crown ovat kaksi hyvin erilaista sarjaa. Molemmat näyttävät ja kuulostavat hyvältä, mutta vain ensimmäinen näistä sarjoista toimii. Kuten olen aiemmin nettiin kirjoittanut Fate/Zero ”suorittaa” ja Guilty Crown ”yrittää”.

  2. Sen verran voisin tuumia Madokan vertaamisesta Evangelioniin, että Madoka oli ehkä post-Nanohaa siinä missä Evangelion oli post-Gundamia. Toisin sanoen kumpikin rakentui ehkä kaikkein eniten nimenomaan oman genrensä historialle.

    Toki kyllähän sitä voi argumentoida, että Madoka perustuu (en haluaisi sanoa ”dekonstruoi”, koska se tuntuu aina jotenkin implikoivan jonkinsorttista vakavaa parodia-aspektia…) vähintään yhtä paljon moen kuin taikatyttösarjojen perinteille. Mutta jää sitten nähtäväksi, miten paljon ja miten laajassa skaalassa genrejä post-moea alkaa sitten esiintyä.

  3. Sapuli-dono sanoo:

    stein’s geit on btw kyl enemmän 5pb.:n ku nitroplussan peli, pääkäsikirjoittajat ja tuottaja on niiden heppui ja alkuperäinen idea niiden käsialaa. nitroplussalta tais olla joku apulaiskäsikirjoittaja ja art director messis ja ne hoiti pc-portin joka oli btw buginen paska. ite sanoisin collaboks enivei SUBER_ILGEETÄ jättää toinen tekijä kokonaan mainitsematta ;__;

  4. Paluuviite: Fate/zero 09 | NamaHeka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s