Vocaloid – äänisyntetisaattori vai virtuaali-idoli?

Tullut taas raapusteltua animesta sen verran että vois ottaa yhden postauksen TÄYSIN OHI AIHEEN! Vocaloideista nimittäin, ja siitä miten lauluääni on mielenkiintoinen asia.

Heitetään tähän alkuun kaksi toisiinsa millään tapaa liittymätöntä biisipoimintaa. Ensimmäisenä on Supercell-yhtyeen uuden Sekiranun Graffiti –sinkin b-puoli Fallin’ Fallin’ Fallin’, tosi kiva ja tarttuva biisi. Toinen taas on norjalaisen Emperor-orkesterin Anthems-levyn avausraita Ye Entrancemperium. Anthems vei black metallia genrenä merkittävästi eteenpäin verrattaen puhtaiden tuotantoarvojensa ja tietynlaisen sofistikoituneisuuden vuoksi.

Ihmisääntä ja laulua tunnutaan pitävän merkittävimpänä instrumenttina yhtyeissä. Top 40 –listat ovat täynnä laulajia, joiden säveltäjistä, sanoittajista ja tausta-artisteista ei kerrota mitään eikä ketään myöskään kiinnosta. Bändivetoisessa musiikissa keulahahmoksi nousee lähes poikkeuksetta laulaja, vaikka esimerkiksi Dream Theaterin tapauksessa vokalisti James LaBrie olikin bändin kulta-ajoilla yhtyeessä ainoa, joka ei ollut maailman huipputekijöitä omassa instrumentissaan. Muutama postaus sitten hehkuttamani Sound Horizon tosin on siinä mielessä harvinainen tapaus että keulahahmo ja kappaleiden säveltäjä Revo yleensä laulaa levyillä korkeintaan muutamassa kappaleessa. Jotkut kitarasankaritkin pääsevät paistattelemaan kirkkaimmassa valokeilassa, hyvänä esimerkkinä tästä vaikka Steve Vai, jonka Sex & Religion –levyltä alkoi ihanien poikien suosiossa olevan Devin Townsendin ura, tuolloin täysin tuntemattomana vierailevana vokalistina.

Koska kuuntelijat ovat tottuneet nostamaan tietynlaisen laulutyylin tärkeimmäksi aspektiksi musiikissa, siitä poikkeava musiikki – kuten juuri Vocaloid tai murinalaulua käyttävä äärimetalli – tapaa aiheuttaa negatiivisen reaktion ja musiikki vaatii jonkun verran totuttelua, ennen kuin siitä pystyy nauttimaan. Vocaloidin tapauksessa tyypillisen totuttautumistarinan voi lukea vaikka Fanitytön kiljahduksia –blogista, äärimetalliin taas itse totuin ihan vaan silleen että hankin Opethin koko diskografian ja kuuntelin sen aakkosjärjestyksessä läpi, tavoitteena se että olisin loppuun päästyäni tottunut murinalauluun ja uusi valtava musiikkigenre aukeaisi minulle, ja niin siinä sitten kävikin.

Äärimetallin kanssa monet yleensä ihmettelevät miksi siinä käytetään negatiivisen reaktion aiheuttavaa laulutapaa, mutta rankkaa musiikkia ei ole muutenkaan tarkoitettu helpoksi kuunnella. Otin alkuun esimerkiksi tuon Emperorin kappaleen, koska itselläni black metallissa totuttelua on vaatinut paljon laulua enemmän tuo blastbeat-tyylinen rummutus, mikä menee kaiken päälle eikä oikein tunnu menevän missään järkevässä rytmissäkään toisin kuin perinteisempi tuplabasarointi.

Metallimusiikissa juju onkin se, että laulu on vain instrumentti muiden joukossa. Jostain syystä Vocaloidin yhteydessä ihmiset eivät tunnu ymmärtävän tätä, vaikka Vocaloid on instrumentti vielä konkreettisemmin – syntetisaattori, joka vaan sattuu tekemään lauluääntä eikä esimerkiksi pianoa tai jotain ulinaa. Vocaloid aiheuttaa negatiivisen ensireaktion ja vaatii totuttelua, mutta en ole ikinä törmännyt keneenkään, joka olisi pitämättä jostain yhtyeestä siksi, että bändi käyttäisi sähkökitaraa akustisen sijaan, syntikkaa pianon sijaan tai ohjelmoisi rumpunsa. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska teknisestihän Vocaloidissa ei ole mitään eroa vaikkapa The Sisters of Mercyn ”rumpali” Doktor Avalancheen.

Sekä Hatsune Miku että Doktor Avalanche ovat japanilaisten syntetisaattorifirmojen tuotteita, jotka emuloivat jotain toista instrumenttia ja joille on annettu nimi. Iso ero kuitenkin tulee siinä, että armon sisarien ”rumpali” ei saanut koskaan nimensä ohelle kasvoja vaan oli selvästi säveltäjä Andrew Eldritchin käyttämä instrumentti.

Todella persoonallinen ja matkittu soundi, muuten. Crypton Future Media sen sijaan vei Vocaloidin astetta pidemmälle pelkästä äänisyntetisaattorista ja palkkasi manga-artisti KEIn piirtämään uusille äänille hahmot tuotepakkauksen kanteen. Veto oli todella onnistunut ja Vocaloidien ulkonäöstä onkin tullut vähintään yhtä tärkeä kuin se ääni, ellei tärkeämpikin: hahmoille on järjestetty live-konsertteja ja Mikua käytetään ympäri maailmaa uuden Toyota Corollan markkinoinnissa (big dreams in a compact package, hih). Hahmojen luominen syntetisaattorille hämärtää instrumentin ja virtuaali-idolin rajaa niin tehokkaasti että vaakakuppi taitaa kallistua todellisen virtuaali-idolin suuntaan – 30 vuotta aikaisemmin kuin Macrossin luoja Shoji Kawamori ennusteli Sharon Applellaan.

Totuus kuitenkin on, että Vocaloid ei ole (ainakaan vielä) mitään muuta kuin työkalu säveltäjille, mikä tuntuu menevän valtaosalta täysin ohi. Esimerkiksi visual kei –bändi The Gazette herätti huomiota n. vuosi sitten kun yhtyeen kitaristi twiittasi seuraavanlaisesti:

”En ole kovin tyytyväinen kun lehdet ja kuuntelijat kohtelevat Vocaloid-musiikkia oikeina taideteoksina. Onhan se toki hienoa teknologiaa, mutta jos tyydytte siihen, meillä ei ole enää syytä tehdä musiikkia. Väki joka kohtelee pelkkiä koneita samanarvoisina oikeiden taiteilijoiden kanssa on hullua.”

Jep. Taisi rokkarilta mennä koko Vocaloidin pointti täysin ohi – kyseessä ei ole mikään taikahologrammi joka tekee huippuhittejä pyydettäessä, vaan instrumentti muiden joukossa jota joku joutuu käyttämään ennen kuin kappaleen saa aikaan, mikä taas kysyy ihan samoja sävellyslahjoja kuin elävän laulajan utilisointi.

Parhaana esimerkkinä Vocaloidin käytöstä onkin juuri tuo avauskappaleen Supercell: Ryon nettihitti ”Melt” herätti paljon huomiota ja bändi pääsi julkaisemaan Mikua käyttävän debyyttialbuminsa Sony Musicin suojissa ja levy saavuttikin sijan neljä Japanin Oricon-listoilla. Vocaloid-menestyksensä vuoksi Ryo onkin päässyt tekemään musiikkia ”oikeiden laulajien”kanssa esimerkiksi useisiin animesarjoihin: esimerkiksi Bakemonogatariin, Narutoon ja viimeisimpänä ihanaan Guilty Crowniin. Mielestäni Vocaloid tarjoaakin indie-artisteille tunnetut kasvot ja loistavan ponnahduslaudan menestykseen, ja se juuri on kyseisen ”virtuaali-idolin” vahvuus: Hatsune Mikua käyttävä musiikki kiinnostaa Hatsune Miku –faneja säveltäjästä riippumatta, joten kenellä tahansa on mahdollisuus valtavaan maailmanlaajuiseen yleisöön. Minkään muun instrumentin kanssa näin ei taida olla.

Loppuun vielä Supercelliä ilman Mikua: Perfect Day.

Mainokset
Kategoria(t): Musiikki Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Vocaloid – äänisyntetisaattori vai virtuaali-idoli?

  1. NamaHeka sanoo:

    Valitettavasti kukaan ei ole saanut pesää tekemällä vocaloid musaa. Tämä saattaa muuttua joskus tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä vocaloid nauttii ”seriously uncool” leimasta ainakin täällä lännessä. Kitara, rummut ja basso ovat cool vaikka olisit täysi noviisi niiden hallinnassa.

    Toi Fallin’ biisin vocaloid track on verrattavissa lähes mihin tahansa länsimaiseen pop/nigga-tune biisiin. Autotunen käytöstä on tullut lähiaikoina niin yleistä populaarimusiikin piirissä että ”aidosti” laulavia artisteja saa hakemalla hakea. Autotune onkin osaksi lähtöisin teknosta (mm. Daft Punkin Discovery albumi) ja on jännä huomata että samalla kuin Vocaloid yrittää lähestyä oikeaa vokalistia oikeat vokalistit yrittävät lähestyä Vocaloidia.

  2. Omassa Vocaloid-artikkelissani pari Animen numeroa takaperin oli alun perin kärkenä maininta AKB48:n virtuaalijäsen Aimi Eguchista, mistä jatkoin sitten loogisesti Perfumeen ja siihen miten idoliryhmien tuottajat autotunettavat laulutyttöjensä äänistä pois kaiken personaallisuuden ja käyttävät näitä pelkkinä omien sävellystensä instrumentteina. Mikä nyt ei loppujen lopuksi ole niin kauhean kaukana Vocaloideistakaan.

    Japanilaiset nyt tunnetusti eivät ole yhtä yksilösuorittajakeskeisiä kuin bakagaijinit. Mitä enemmän tyttöjä lavalla sen parempi, ja yksilöurheilulajeissakin ollaan aina leimallisesti oman joukkueen osia. Joten siitä suunnasta katsottuna sama kai se on onko lavalla oikea tyttö vai heijastus, koska se on joka tapauksessa vain tiimin osa – ei sen kummempi kuin säveltäjä tai taustabändi.

  3. Itse olen aina pitänyt Vocaloidesta (tai VOCALOIDeista, miten sen nyt kirjoittaa) saman tien sen kummempia totuttelematta. Lienekö siinä syy sitte ties missä, en lähde hakemaan, (hyväuskoisuus, antisosiaalisuus, koneiden romantisointi ihmisiksi, plärgh plägrh plägrh) mutta se on varmaa, etten ole ikinä kyseenalaistanut näitä ääntä tuottavia koneita. On toki totta, että kappale koostuu useista instrumenteista, joihin laulaja teknisesti kuuluu, mutta ihmiskorva hakee ihmisääntä, ja kun se sen löytää, se sen huomaa. Vocaloidin kohdalla ”ihmis”äänen havaitsemisessa jokin menee selvästi pieleen, joka ehkä voi aiheuttaa jonkinlaista hylkimisreaktiota. (Nyt menee taas keittiöpsykologian puolelle. Hohhoijjaa.)
    Itse kuuntelen Vocaloid-musiikkia enemmän kuin ”tavallista” musiikkia, sillä olen aina pitänyt koneäänen soundista, mutta enemmän pidän Vocaloideihin kätketystä filosofisesta kulmasta. Jos on tylsä, voi ajatella Vocaloidia pelkkänä koneena, tietokoneohjelmana muiden joukossa, mutta esimerkiksi Lenin Imitator kääntää kuvion ylösalaisin. Ja minusta ainakin on paljon mukavampaa ajatella, että konekin voi olla vähän ihmisen kaltainen.

    Pitäisiköhän aiheesta kirjoittaa taas oma blogi…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s