Haaremianime ja saamattomuuden tekosyy

Olen tässä viime viikkoina jostain syystä katsonut pari haaremianimea – muutaman kauden takaisen Infinite Stratosin ja tuoreen Mayo Chikin. Molemmat olivat peruskoukultaan hyvin samanlaiset: päähenkilöpojalle paljastuu että kaikkien tyttöjen ihailema tosi siisti kundi onkin oikeasti perhesyistä ristiinpukeutumiseen pakotettu tyttö. Pojan pitää sitten suojella tytön salaisuutta ettei kuvio kaadu kasaan, ja samalla poika ja träppityttö tietenkin ihastuvat toisiinsa ja katsojan silmien eteen lyödään kuumia tilanteita toistensa perään – totta kai niiden täytyy käydä molempien miesten puolella kylvyssä ettei tytön salaisuus paljastu, MUTTA VOI EI SEN TISSIT HINKKAA MUN SELKÄÄ VASTEN.

Niin, sarjoissa on yhteistä myös se, että päähenkilö on armoton vätys. Mayo Chiki vie tämän haaremipäähenkilöille tyypillisen munattomuuden niin pitkälle, että päähahmolle on peräti kehitetty taustatarina (mikä taas on haaremeissa todella harvinaista!): pojan äiti on maailmantason vapaapainija ja pikkusiskokin tykkää käyttää poikaa nyrkkeilysäkkinä, joten hänelle on kehittynyt vuosien varrella gynofobia, naisten pelko, joka oireilee nenäverenvuotoina (hohhoijaa) tai pyörtymisenä, jos paikat käyvät liian kuumiksi.

Henry Laasasen markkina-arvoteoria selvästi pätee animessakin, koska kun poika ja träppityttö alkavat kuumottelemaan toisiaan, tämä ruokkii muiden naishahmojen himoa päähenkilöpoikaa kohtaan ja siitähän soppa sitten syntyykin, IS:ssä varsinkin, jonka tytöt olisivat olleet tosi söpöjä ja ihania jos asetelma olisi ollut enemmän Strike Witchesin tyyliin.

IS:n tarinan juju kuitenkin onkin se, että päähahmo Ichika on maailman ainoa mies, joka pystyy käyttämään IS-mechaa ja tästä syystä päätyy tyttökoulun ainoaksi pojaksi (kunnes se träppityttökin tulee sinne). Nämä kaksi sarjaa ovatkin erinomainen avain siihen, miksi haaremianime on perseestä. Haaremianime on ollut perseestä jo pitkän aikaa ja IS ja Mayo Chiki ovat varsin tuoreita sarjoja, mutta ne ovat vieneet evoluution sen verran pitkälle, että tyhmempikin ymmärtää.

Miesyleisölle ei ole juurikaan realistista ihmissuhdeanimea. Muutamia poikkeuksia toki löytyy, mutta useammin liikutaan juuri IS:n ja Mayo Chikin kartoittamalla akselilla. Mistä tämä johtuu?

Syynä on tietenkin sarjojen kohdeyleisö. Otakut kaivavat kuoppaansa koko ajan syvemmälle, mikä taas tekee sarjoille todella pahaa hallaa. Nykyhaaremit ovat varsin kaksimielisiä ja seksuaalisia, mutta niiden täytyy siitä huolimatta olla todella varovaisia, etteivät ne onnistu raivostuttamaan yleisöään. Haaremianimen kohdeyleisöä ovat ne, jotka tuhoavat kokoelmansa ja lähettävät mangakalle tappouhkauksia, kun sarjassa vihjataan, että tämänhetkinen päähenkilöpoika ei välttämättä olekaan ikiaikaisen jumalattaren ensi-ihastus.

Haaremianimen kohdeyleisöä ovat myös ne, jotka tekevät saman jos paljastuu että joku sarjan ääninäyttelijöistä on joskus saattanut seurustella pojan kanssa.

Tietenkin tekisi mieli kuvitella, että ylläolevien esimerkkien kaltaiset ”radikaalit” ovat vain pieni osa harrastajista, mutta kun sarjoja katsoo, huomaa ihan selvää varovaisuutta tekijätiimin suunnalta. Naamapalmuja ovat aiheuttaneet esimerkiksi kesän aikana muuten erinomaiset sarjat Ano Hana ja Steins;Gate, jossa hahmojenvälisessä dialogissa vahvistettiin päätytön koskemattomuus… todella jäykällä ja pakotetulla tavalla, ja katsojana fiilis oli lähinnä ”oliko toi nyt tarpeellista”. Vaan kai se sitten on, jos haluaa saada mahdollisimman paljon oheistuotteita myytyä.

Hieman hämäräksi on jäänyt, toimiiko päähenkilöpoika epävarmojen katsojien selfinserttinä vai ei. Yleensä kuumottavissa tilanteissa haaremipäähenkilö pyrkii lähinnä perääntymään, mikä tuskin on kovin realistinen reaktio kenellekään lukiopojalle. Toisessa ääripäässä taas Schooldays-Makotot huomaamattaan panevat kaikkia, mutta tällainenkaan päähenkilö ei tunnu miellyttävän katsojia – paitsi sitten kun poika saa surmansa.

Tyypilliseksi menettelytavaksi sarjojen suhteen onkin valittu se, että koko sarjan premissi on niin kummallinen ja totuudesta etääntynyt, että hikikomerokatsojakin voi nauttia sarjasta ilman, että sen katsominen muistuttaisi jatkuvasti katsojaa tämän omista epäonnistumisista tai yrityksen puutteesta. Infinite Stratos on tästä loistoesimerkki: koska yhdellekään katsojalle ei oikeasti tule käymään niin, että hän päätyisi ainoaksi pojaksi robottisotakouluun, yksinäinen nyymikin pystyy sarjaa katsoessaan hymäilemään Ichikan saamattomuudelle ja miettiä, miten paljon paremmin hän itse händläisi tilanteet jos päätyisi samanlaiseen. Ja koska näin ei tule ikinä käymään, voi katsoja hohottaa Ichikan vässykkyydelle ja siirtyä seuraavaan samanlaiseen sarjaan ja jatkaa odotteluaan että koskakohan minun keittiööni ilmestyy se alaston keksivaras.

Hypoteesini onkin se, että suurimmaksi osin ”I’m only interested in 2d girls” on valetta ja itsepetosta, jota haaremianime vaan ruokkii pidemmälle.

Siksi hieman ihmettelenkin, miksi sitä realistista ihmissuhdeanimea miesyleisölle ei ole olemassa. Pohjustukseksi voisi vaikka käyttää esimerkkinä urheiluanimea. Kun katsoin Initial D:tä ensimmäistä kertaa joskus vuonna 2007, kiinnostuin suunnattomasti japanilaisista urheiluautoista ja ajamisesta, ja harrastus on jatkunut tähän päivään asti ja vienyt kymmeniätuhansia euroja. Kaverini katsoi Akagin ja innostui mahjongista niin kovasti, että opetteli pelin, tahkosi tuhansia tunteja nettipeliä ja on reissannut ympäri maailmaa osallistuen turnauksiin ja sijoittunutkin niissä varsin hyvin. Samalla logiikalla voisi siis kuvitella, että haaremianime johtaisi siihen, että katsojaa alkaisi kiinnostamaan tyttöjen kanssa kanssakäyminen myös oikeassa elämässä, mutta vaikutus onkin täysin päinvastainen.

Muutamia poikkeuksiakin toki on: Genshiken, varsinkin mangana, tarjoaa uskottavan tarinan aidon tuntuisista ja pidettävistä hahmoista ja romanssipuolikin on mukana. Amagami SS –animessa päähenkilö ei tarvinnut taikavoimia tutustuakseen tyttöihin vaan koulussa käyminen riitti, ja saipa Junichi muodostettua aika monen tytön kanssa toimivan parisuhteenkin (ei toki yhtäaikaisesti vaan joka tytön ”reitti” oli oma itsenäinen tarinakokonaisuutensa). Paatuneimmalta otakurintamaltakin löytyy yllättävän realistinen esimerkki hahmojen ihastuksesta ja sen seurauksista, nimittäin Ore no Imoutosta. Aikaisemmasta blogauksesta löytyykin tarkemmat syyt siihen, miksi pidän Kuronekon ja Kyousuken suhteesta niin paljon.

Tällaiset realistisemmat tarinat voisivat hyvinkin kannustaa katsojiaan oikeaan elämään, mutta suurin osa miesyleisön romanttisista tarinoista ratsastaa siitä huolimatta yllättäisen tyttöystävän konseptilla ja täysin mahdottomilla tilanteilla. Mistä tämä johtuu – sitä voi vain arvuutella. Nuo äskenmainitut realistisemmatkin sarjat ovat saaneet varsin positiivisen vastaanoton, joten toivottavasti anime uskaltaisi tulevaisuudessa hieman irrottautua konventioistaan ja tarjota pojillekin hieman useammanlaista höttöä!

ps. tämänkin takia Clannad on paras anime. Fantasiaelementeistä huolimatta se vie tarinansa paljon keskivertohaaremia pidemmälle ja rakentaa siinä ohessa hahmojaan sellaisiin sfääreihin mistä suurin osa muista vastaavanlaisista ei edes uskalla kuvitella.

Mainokset
Kategoria(t): Anime Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Haaremianime ja saamattomuuden tekosyy

  1. Ei sinällään ihme, etteivät haaremisarjat kannusta naistenpokaamiseen tai edes näiden kanssa olemiseen…

    Urheiluanimen ytimessähän on aina sen näyttäminen, miten hienoa on, kun täysin kyvyttömästä (tai lahjakkaasta, mutta huonoissa olosuhteissa vätykseksi päätyneestä) kaverista kasvaa maailmanmestari tai vähintäänkin kova jätkä, kunhan tämä vain oppii huomaamaan tilaisuutensa ja kykynsä. Vähintään yhtä tärkeä, tai ehkä jopa tärkeämpi asia urheiluanimeissa on sen näyttäminen, kun päähenkilö Suorittaa.

    Suorittaminen sinänsä voi olla loisteliaan nerokas go- tai mahjong-strategia tai käsittämättömän uhkarohkeat peliliikkeet autoa ajaessa – mutta joka tapauksessa päähenkilö Suorittaa ja tästä tulee yhä parempi ja parempi Suorittaja. Ja kun päähenkilö Suorittaa, katsojat hurraavat. Suorittaminen on Vitun Hienoa.

    Toisin sanoen urheiluanimeissa on pohjimmiltaan kyvykäs kaveri, joka on olosuhteiden uhri, mutta omalla työllään nousee kuopasta pois ja vuoren huipulle, kunhan vain joku ensin antaa tälle alkusysäyksen.

    Haaremianimeissa taas kaikki menee toisin päin. Niissä on pohjimmiltaan luuserijäbä, joka satumaisen onnen johdosta pääsee jokaisen jäbän ihannetilanteeseen, eli että tämän ympärillä on iso parvi kuumia misuja, jotka joko tahtovat päästä tämän pöksyihin tai ovat vähintään passiivis-positiivisia. Jätkä kuitenkin perseilee kaiken ja 99% tilanteista on vahinkoja (”Oho se mimmi olikin suihkussa ja alasti, nyt kaaduin sen päälle, oho”) tai muuten vain perseilyä. Päähenkilöstä näytetään lähinnä epäonnistumisia ja sitä, miten kurjaa on olla 10 kuuman misun kanssa saman katon alla. Missään kohtaa päähenkilö ei Suorita, joten ei ole mitään hurrattavaakaan.

    Erona on siis se, että kun urheiluanimeissa samaistuminen on tasoa ”jumalauta, minä haluan olla tuo jätkä! Minä voisin olla tuo jätkä! Minä voisin olla tuo jätkä, jos tekisin kovasti duunia!” niin haaremianimeissa se on ”Höhö, ei vittu, minäkin hoitaisin tuon jutun paremmin kuin tuo, jos vain saisin samat tilaisuudet!”

    Jos joku haaremisarja kertoisi jostain nyhväperseestä, josta kasvaa salonkikelpoinen naistenmies kun tämä käy suihkussa ja on oma itsensä, meillä olisi vähän erilaista meininkiä.

  2. Vahvin sanoo:

    Tuo realistisuus sanan käyttö jäi vähän kaivelemaan. Ovatko realitysarjat siis kaiken huipentuma? Otakujen pitäisi katsoa Big Brotheria, jotta oppisivat tavoille? IS:ssä päähenkilö ei ollut myöskään luuseri vaan kaikkien aikojen paras IS pilot kuin shonenissa ikään. Eikö kyseessä ole niin sanottu James Bond ilmiö? Luulisin myös, tai ainakin haluaisin ajatella, että nuo tappouhkausvihaajat ovat marginaali-ilmiö tai trolleja.

  3. NamaHeka sanoo:

    Komppaan Vahvinta ja lisään sen, että sanat realismi ja haaremi eivät sovi samaan virkkeeseen, ellei puhuta Saudi-Arabian kuninkaasta. Vaikka pääjehu olisi kuinka hurmaava uskottavan haaremin pyörittäminen taitaa jäädä haaveeksi myös häneltä.

    Tosin luulenpa että haaremi anime nykymuodossaan on vain tapa saada mahdollisimman monta tyttöä ängettya samaan animeen. Vähän niinkuin poke leffassa tarvitaan oikeastaan vain yksi jamppa kunhan tyttöjä on tarpeeksi monta. Male harem leadin kritisointi on siis vähän kuin kritisoisi sen hydrauliikkafilmin ainoan jampan ”roolisuoritusta”.

    Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että tällaiset sarjat ovat tosissaan nautittuna todella vaarallista tavaraa. Ano Hanan Anal-chan ragetus internetissä oli surkuhupaisaa katseltavaa. Valitettavaa on, että me vastuulliset animen katsojat joudumme kärsimään näiden ihmisraunioiden aiheuttamasta stigmasta.

    Se tullaanko romanttisia sarjoja koskaan tekemään pojille/miehille ei ole kiinni meistä vaan japanilaisista pojista/miehistä itsestään. Niin kauan kuin porno (harem/magic girlfriend) myy paremmin kuin ihmissuhde niin muutosta ei tule tapahtumaan.

  4. Realitysarjojen sanominen realistisiksi on aina vähän kaukaa haettua, kun ne kuitenkin ovat leikattua ja käsikirjoitettua tavaraa. Esimerkiksi leikkaamalla toisen tyypin silmienpyörittelyä toisen tyypin lausahduksen jälkeen voidaan luoda kokonaan erilainen tilanne kuin mitä oikeasti on tapahtunut…

    Mutta tiivistettynä: miesyleisön modernit ihmissuhdekeskeiset sarjat ovat lohturuokaa, koska niiden katsojakunta on jo valmiiksi toivottomia tapauksia.

  5. z sanoo:

    Haaremianimeiden ei olekkaan tarkoitus olla mitään parisuhdesimulaattoreita. Haaremi- ja yleensäkin bishojoanimeiden kohdeyleisöä ei kiinnosta millaista se ”oikea parisuhde” on. Nämä sarjat eivät ole tarkoitettu oppimistarkoitukseen. Fantasiointi on paljon kivempaa eikä tarvitse välittää kaikesta siitä mitä oikea parisuhde todellisuudessa on, koska se ei vain kiinnosta. Kuten eräässä desucon-luennossa mainostettiin kuinka paskaa todellisuus on, ja sehän on. Tälläiset animet ovat siis eskapismin muoto, ainakin esimerkiksi minulle. Henkilökohtaisesti minua ei kiinnostaisi yhtään katsella realistisia ihmissuhdeanimeja. Clannad on hyvä esimerkki mihin asti voidaan mennä ja silti pysyä kaukana realistisesta ihmissuhdeanimesta.

    Tuo koskemattomuuden varmistaminen on tietty vain kikka, jolla nämä ääripäät saadaan tyydytettyä. ”Normaali katsoja” ei kuitenkaan välitä onko tyttö koskematon(vaikka sitä saattaakin ihmetellä miksi se pitää varmistaa), mutta toiselle katsojalle se saattaa olla tärkeää. Näin tyydytetään kaikki osapuolet, kuitenkaan suututtamatta ketään. Mutta kuten ylempänä mainittiin, nämä dakimakuran polttajat ovat kyllä hyvin varmasti vain murto-osa koko fanikunnasta tai röllejä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s