Lumi, hiljaisuus, ikkunan ääressä.

Epäkoherenttia yöllistä ajatuksenvirtaa lievästi kipeänä. Onko otollisempaa olotilaa analysoida lempisarjaani, The Melancholy of Haruhi Suzumiyaa? Tuskin.

Kirjoitan aiheesta juuri nyt ihan syystä. Syy on se, että muutama päivä sitten The Disappearance of Haruhi Suzumiya -elokuva sai viimeinkin, tuhansien päivien odotuksen jälkeen bluray-julkaisunsa.

Syväanalyysi tulee luonnollisesti sisältämään spoilereita ihan kaikesta, joten jos jokin osa sarjasta on vielä nauttimatta, kannattaa lykätä lukemista. Lukemisen taustalle kannattaa ottaa musiikiksi tämä.

Kuten otsikkokuvasta voikin arvata, tulen käsittelemään lähinnä kahta lempihahmoani – Kyonia ja Yuki Nagatoa. Miksi näin?

Me and them go way back. Haruhi oli kolmas näin vanhemmalla iällä katsomani animesarja (newfag alert!). Kun pohjalla oli vasta Initial D ja Neon Genesis Evangelion enkä ollut varsinaisesti sarjan ympärillä pyörivästä hypestä perillä, Haruhi teki Vaikutuksen isolla alkukirjaimella. Alkujaksoista en tietenkään saanut mitään selvää, mutta kun tarina alkoi avautumaan pikkuhiljaa, herkullisesti vääristetyllä aikajärjestyksellä kiusoitellen, aloin tajuamaan että olin ostunut kultasuoneen. Siitä se fanipoikailu sitten lähti, ja se tuntuu voimistuvan aina sitä myötä mitä enemmän tulee altistettua itseä sarjalle.

Miksi sitten juuri Kyon ja Nagato? Kyon on helppo – jos miettii satunnaista lukioikäistä animepoikapäähenkilöä, lopputulos on yleensä ruskeahiuksinen munaton persoonaton pällistelijä. Kyonilla on toki ruskeat hiukset, mutta narraation taso, tapahtumiin osallistuminen ja määrätietoinen asioiden tekeminen on aivan omaa luokkaansa. Samaistumisaspektia en ole henkilökohtaisesti koskaan ymmärtänyt, ja Kyoniinkaan en tunne varsinaisesti samaistuvani itse, mutta Kyon on ensisijaisesti mukava ja viihdyttävä tarinankertoja jonka kautta tapahtumia on kiinnostava seurata. Mutta entä Nagato?

Nagato esitellään sarjan alussa hyvin vaikeasti lähestyttävänä ja ehkä jossain määrin hieman pelottavanakin hahmona. Täysi tyhjyys kuitenkin korvaantuu varovaisesti läjällä söpöä eksentrisyyttä, ja animen ykköskauden perusteella ilmoille jää varovainen lupaus siitä, että jotain hienoa saattaa olla tekeillä, vaikka tapahtumat siinä vaiheessa vielä pyörivätkin Kyonin ja nimenomaan Haruhin ympärillä. Paino sanalla vielä.

Varsinainen syy kuitenkin on yksinkertainen – miksi ei Nagato? Kyonin haaremi on hyvin selkeä.

Haruhi esitellään ”first girl always wins”-pilke silmäkulmassa ja Melancholy-arc viekin tämän mahdollisuuden hyvin pitkälle. Melancholyn jälkeen pari kuitenkin painaa jarrut pohjaan ja Someday in the Rainia ja satunnaisia mustasukkaisuuskohtauksia lukuunottamatta Haruhi ja Kyon establisoivat kyllä omalla tavallaan mielenkiintoisen suhteen mistä siitäkin riittäisi analysoitavaa sivukaupalla. Itse Haruhin persoona kuitenkin rajoittaa henkilökohtaista tykästymistäni aikalailla (enkä taida olla ainoa joka kokee näin), ja toisaalta Haruhin ja Kyonin suhde tosiaan jämähtää paikalleen jo melko alkuvaiheessa.

Mikuru taas vaikuttaa alussa hahmona yhtä litteältä kuin mitä sen tissit eivät ole. Ja se ääni, hiekkapaperia tärykalvoilleni. Mikurunkin rooli kyllä kehittyy tarinan kuluessa ja toisaalta juuri Mikurun aikamatkustuskyvyt tekevät tarinasta juuri niin herkullisen kuin se on. Suhde Kyoniin jää kuitenkin tarkoituksella varovaisen etäiseksi, johtuneeko sitten toimintaohjeista vai mistä. Selvää kuitenkin on, että Mikuru on jotain aivan muuta kuin mitä antaa ymmärtää, ja hyvin todennäköisesti onkin asioista paljon paremmin perillä kuin voisi kuvitella.

Jonkin verran homolustia toki löytyy Kyonin ja Koizuminkin väliltä, mutta itse lasken sen lähinnä tarkoitukselliseksi kiusoittelemiseksi (mikä sattuu olemaan hyvin viihdyttävää).

Jäljelle jää siis Nagato – ja näkyyhän jo tuosta kuvastakin että se on Oikein! Nagato herättää katsojan mielenkiinnon koska siitä saa niin huonosti selvää, ja on toisaalta tavallaan tyhjä kangas jolle katsoja voi maalata omat fantasiansa ja moensa… jotka ainakin omassa tapauksessani toteutuivat myöhemmin sarjan kaanonisenakin juonena. Tähän väliin muutama sananen dere-hahmoista ja siitä kaanonisesta juonesta yleensä.

”Laskeuduin lumena maailmaan ilman ääntä”

”Dere-hahmot” ovat moen tehokeinoista ehdottomasti voimakkain. Tyypillisin näistä on tsundere-hahmo, josta löytyykin tarinaa aika lailla vanhemmasta postauksesta. Yuki sen sijaan edustaa ”kuudere”-hahmotyyppiä – PMS-vaihteen sijaan suloisuutta varjostaa tyhjyys ja tunteettomuus. Kuten tsundere-valituksessa tuli valitettua, dere-hahmoissa tärkeintä on juuri ajan kanssa tapahtuva muutos, ja bitch/raburabu-moodien välillä pomppivat ”tsundere”-hahmot ovat vain ärsyttäviä. Nagaton tapauksessa muutos coolista dereksi on tehty juuri oikein, vaikka se onkin tavallaan kätketty ja verhottu skifitarinaksi, ohjelmabugiksi.

Haruhin tarinassa kausaalisuus on keskeinen elementti. Irrallisilta tuntuvat tarinat vaikuttavat toisiinsa valtavasti, ja aikamatkustuksen takia tuleviin tapahtumiin viitataan hienovaraisesti jo ennen kuin katsoja edes tietää asioista mitään. Sinänsä on huvittavaa että oma Haruhi- ja Nagatofanituksenikin kiertää tietynlaista kausaalista ympyrää – koska pidän Nagaton hahmosta niin paljon, Haruhissa Se Keskeinen Juttu on minulle luonnollisestikin Disappearance-tarina. Toisaalta myös Disappearance-tarina on suurin syy siihen, miksi pidän Nagatosta niin paljon.

Disappearancea on muutenkin helppo pitää koko Haruhin tarinan keskipisteenä. Kaikki aikaisemmin tapahtunut johtaa Disappearancen ja Nagaton ohjelmavirheen tapahtumiseen, ja toisaalta asioiden korjaileminen vaikuttaa omalla tavallaan aivan kaikkeen. Disappearance sen esinäytös, Bamboo Leaf Rhapsody rakentavatkin perusteet tarinalle, vaikka Tanigawalla ei Melancholyä kirjoittaessa edes ollut tietoa siitä, että sarja tulisi jatkumaan ensimmäistä tarinaa pidemmälle.

”Kun lausun kielletyt sanat, kaikki päättyy”

18. joulukuuta Yuki Nagato luo maailman uudestaan ”ohjelmavirheen” vuoksi. Uudessa maailmassa Nagato itse on aivan tavallinen ujo tyttö orgaanisen androidin sijaan. Haruhi, Mikuru ja Koizumi menettävät sekä voimansa että yhteyden Kyoniin. Kyon on ainoa johon tämä muutos ei vaikuta millään tapaa, koska Nagato pystyi tästä ”ohjelmavirheestä” huolimatta jättämään uuteen maailmaan Kyonille mahdollisuuden palauttaa asiat entiselleen.

Kyseiseen ”ohjelmavirheseen” johtaa moni asia, merkittävimpänä Loputon elokuu, jonka Nagato koki muiden tavoin 15532 kertaa, mutta toisin kuin muut, tiedosti jokaisen kerran tapahtuneen, mutta oli voimaton tekemään asialle mitään, koska Nagaton rooli on vain tarkkailla. Kuluneen kuudesadan vuoden aikana orgaanisella androidillakin oli reilusti aikaa kypsyä tilanteeseen kun vaikka potentiaali käytännössä riittäisi vaikka mihin, sitä ei saa käyttää. Tuskaa lisää myös se, että Nagato tiesi alusta lähtien mitä tulee tapahtumaan, koska kolmen vuoden takaiseen Tanabataan palannut Kyon kertoo tapahtumien kulun vastaluodulle Nagatolle. Tämä toisaalta luo mielenkiintoisen paradoksin – Nagato tietää alusta lähtien että ohjelmavirhe tulee tapahtumaan, mutta koska Kyon palasi menneisyyteen korjaamaan sen, Nagato tietää alusta lähtien, että uudelleenkirjoitettu maailma ei tule kestämään kauaa. Mielenkiintoisesti myös Nagaton ykköskauden hahmosinkku Yuki, Muon, Madobe nite. tuntuu sanoituksiltaan, joista kuvatekstit ja otsikko ovat lainatut, heijastavan Disappearanceen johtavia ja siitä johtuvia tunteita ja ajatuksia.

”Löysin sinut, tähteni, maailmasta ilman väriä”

Oma johtopäätökseni kuitenkin on, että Nagatolle ne tavallisena tyttönä vietetyt kaksi päivää olivat kaiken kärsimyksen arvoista. Aikamatkustusparadoksin vuoksi oli selvää, että Nagato tulisi jättämään Kyonille korjausohjelman, mutta asetti siihen kuitenkin tiukan kahden päivän aikarajan. Tämä selittäisi osaltaan myös dere-Nagaton äärimmäisen aggressiivisen käytöksen (inb4 why is she such a slut) – vanha Nagato tiesi ennen maailman uudelleenkirjoittamista että se ei tulisi kestämään kauaa.

Yllättävin ja voimakkain kohtaus Disappearancessa olikin kun Kyon oli kerännyt tarvittavat avaimet ja korjausohjelma käynnistyi.

Nagato dere-derenä aiheutti valtavat määrät savua korvista ja squeee-kiljahduksia, mutta Kyonin valinnasta aiheutunut pettymys veti maton alta.

Ymmärrän kuitenkin Kyonia täysin, vaikka sisäinen fanipoikani onkin aivan yhtä vihainen kuin alkuperäinen, rikki mennyt Nagato. Vanhat ystävät olivat löytyneet uudesta maailmasta, SOS-danin olisi saanut perustettua uudelleen ja Nagatosta olisi saanut suloisen tyttöystävän. Vanha, fantastinen maailma on kuitenkin Kyonille kaikkein tärkein – vaikka Haruhin oikkujen perässä juokseminen aiheuttaakin murinaa, kaikki ihmeelliset tapahtumat ovat yläasteen jälkeen skeptistyneelle Kyonille elämän suola – katsojalle ei ole ihmeemmin kerrottu Kyonin elämästä ennen SOS-dania, mutta lukion aloittamisen jälkeen käytännössä kaikki kuitenkin pyörii kummallisten tapahtumien ympärillä (ja odottaahan se Nagato siellä vanhassakin maailmassa).

Maailma saadaan korjattua, mitä nyt vähän tuleekin kärsittyä, luotua muutama uusi aikaparadoksi ja päädytään Disappearancen loppukohtaukseen. Kyon ja ”vanha Nagato” kohtaavat sairaalan katolla.

Jokin on kuitenkin muuttunut. Vanhan Nagaton ja uuden dere-moodin välisiä eroja oli tosi kiva spottailla elokuvaa katsoessa. Alkuperäinen Nagato pysyy lähinnä paikallaan, katsoo keskustellessa joko suoraan eteensä tai puhujaa kohden ja antaa kysyttäessä vain tarkat vastaukset.

Kuitenkin kun sairaalan katolla Kyon pyytää puolestaan anteeksi korjausohjelman käynnistämistä ja vakuuttaa Nagatolle suojelevansa tätä Keskittyneen Dataentiteetin mahdollisilta kurinpitotoimenpiteiltä valttikortillaan – paljastamalla Haruhille olevansa John Smith – Yuki katsoo varovasti ja ujosti pois päin, miettii pitkään ja kiittää Kyonia.

Muutamista jäljelläolevista sivutarinoista ja seiskakirjan sisällöstä saisi varmaan vielä yhden animekauden verran Haruhia. Sen enempää en kuitenkaan itse haluaisi – ysikirjan tapahtumat lähtivät niin absurdiin suuntaan että olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa sen olemassaolon, ja kymppikirjasta varmaan kertoo ihan tarpeeksi se, että se on ollut työn alla jo neljä vuotta eikä valmistumisesta ole vieläkään takeita – Tanigawa kirjoitti aiemmat yhdeksän osaa samassa ajassa.

Tähänastinen tuotanto tuota ysikirjaa lukuunottamatta on kuitenkin erinomaista, ja tapa millä Kyoto Animation on sovittanut sen ruudulle (ja Kadokawa markkinoinut) toimii kontekstissa täydellisesti. Jo ykköskausi vetosi yleisöön vaikka se oli oikeastaan vasta prologia kaikelle tulevalle eikä siinä vielä tapahtunut mitään. Kakkoskausi rölläsi Endless Eighteineen väkeä kovemmin kuin mikään sitä ennen. Ikuisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen Disappearance lunasti kaikki lupaukset ja oli jopa parempi kuin olisin osannut kuvitella.

Olisikohan siinä tarpeeksi tekstiä. En edes uskalla lähteä lukemaan mitä juuri kirjoitin, todennäköisesti sen verran sekavaa tarinaa. Onneksi blogiformaatti on anteeksiantava. Innolla odottaen muita tulkintoja Disappearancesta, ja miltä Haruhin tarina ja maailma nyt vaikuttaa sellaisen silmiin, joka ei esimerkiksi ole lukenut noita kirjoja aiemmin.