Jatkoa OreImosta – miksi edes yritätte?

Inspiroivaa kakkaa kuitenkin tuo Ore no Imouton vitosjakso nimittäin se innosti analysoimaan vielä hieman tarkemmin yleistasolla *miksi* se oli niin surkea. Jos tää vaikka vähän paikkailisi viimeaikojen hiljaisuutta.

Kuten Sankaku uutisoi 2ch-rintamalta vuodenvaihteessa, otakuja on kahdenlaisia…

…ja samaa voi tietenkin soveltaa myös sarjoihin.

Itsehän pidän molemmista.

Silloin harvoin kun vastaan tulee Oikeasti Tosi Hyvä Sarja, se kuuluu lähes poikkeuksetta tyyppiin A – esimerkiksi omat suosikkini (ja varmasti monen muunkin) Gankutsuou, Akagi, Kaiji, Baccano!, Cowboy Bebop, FMA: Brotherhood ja monet muut. Nämä sarjat tarjoavat jännittävän ja mielenkiintoisen juonen, mahdollisesti eeppistä hahmonkehitystä, tarjoavat ajateltavaa.

Toisaalta myös tyypin B sarjoilla *on* tarjottavaa – luen myös K-ONin lempisarjojeni kärkikymppiin koska se täyttää B-tyypin kriteerit nappiin – suloiset hahmot, ei ylimääräisiä juonielementtejä häiritsemässä, osuvat seiyuuvalinnat, hauskaa huumoria ja ennen kaikkea *sarjan katsomisesta tulee hyvä mieli*.

Strike Witcheskin menetteli – sekin oli parhaimmillaan sarjan keskivaiheilla kun mitään juonentapaista ei yritettykään rakentaa vaan keskityttiin hassuttelemaan hahmoilla ja tissit saivat paljon ruutuaikaa.

Ore no Imouto näyttää tyypin B sarjalta söpöine pallopäisine pikkutyttöineen. Se kuulostaa tyypin B sarjalta Taketatsu Ayanan, Hayami Saorin ja Hanazawa Kanan voimin. Mikäli animet haisisivat jollekin, olen sataprosenttisen varma, että Ore no Imouto myös haisisi tyypin B sarjalta. Joten mikä siinä sitten on ettei se voi rehellisesti myöntyä olemaan tyypin B sarja ja keskittyä söpöihin pallopäisiin pikkutyttöihin tekemässä söpöjä asioita? Minkä takia monta kertaa toimivaksi todettu yhtälö pitää pilata mukadramaattisella juonella jota tuskin kukaan ottaa vakavissaan (tai edes kaipaa!)? Mitä he oikein ajattelivat?!

Samaan on syyllistynyt moni muukin viimeaikainen sarja. Angel Beatsia en pystynyt edes katsomaan jaksoa enempää kun se vaikutti niin surkealta, mutta muutamien lukemieni blogipostauksien perusteella sekin oli Niin Tätä. Ookamisan ja Seitsemän Ystävää oli leppoisaa katseltavaa silloin, kun jaksoissa ei yritetty mitään kepeällä komedialla Ookamin ja Ryoshin yhteensaattamista ihmeellisempää, ”draamajaksot” sen sijaan olivat joko ihan turhia tai melkein kivuliasta katsottavaa.

Poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi Sora no Woto onnistui kuin onnistuikin yhdistämään pallopäätytöt koskettavaan hahmonkehitykseen ja hyvään tarinaan, mutta senkään tahditus ei ollut aivan täydellinen – tarina loisti koko alkusarjan poissaolollaan ja parin viimeisen jakson aikana nappasi niskaperseotteella kiinni. Tykkäsin, mutta toisaalta paremminkin homman olisi voinut hoitaa. Melkein kaikilla muilla mieleentulevilla tyypin B sarjoilla jotka onnistuvat myös hahmonkehityksessä ja tarinassa onkin sitten yksi melko merkittävä yhteinen tekijä…

…niin. Air ja Kanon olivat loistavaa harjoitusta moesarjoista, jotka onnistuvat tekemään voimakkaan vaikutuksen, ja niiden pohjalta jatkojalostettu Clannad lieneekin niin lähellä täydellisyyttä kuin tuollainen sarja vaan voi olla. Angel Beatsin perusteella uskallan väittää että täydellisyydestä on kiittäminen juuri KyoAnia eikä Keytä&Maedaa, koska VN-muotoisen tarinan sovittamisessa animemuotoon on myös oma erittäin haastava urakkansa ja Clannadissa kaikki loksahtaa juuri (tai melkein) kohdalleen – kahden kauden jako utilisoitiin hyvin (vaikka After Storyn alkujaksot tuntuivatkin häiritsevän irrallisilta kun pikakahlattiin kaikki sivureitit läpi) ja vaihtoehtoisista lopuista tehtiin erilliset OVA-jaksot. Tytöt olivat moe ja waifuja, ja jopa miespäähenkilö oli paras mitä tuollaisessa on tullut vastaan ja myös sidekick sai paljon enemmän syvyyttä kuin mitä yleensä. Erinomainen suoritus.

Mutta se, että tuollainen sarja on onnistunut kerran KyoAnin tekemänä, ei tarkoita että B-tyypin sarjoihin pitäisi pakon pakolla yrittää lähteä tunkemaan muka-substanssia jonkun huteran ihmissuhdedraaman pohjalle, koska nämä haperoinnit eivät kuitenkaan juuri koskaan riitä herättämään oikeasti minkäänlaista mielenkiintoa koska hahmot ovat muuten paperinohuita, ja toisaalta taas syövät sarjan uskottavuutta kepeänä hyväntuulen pallopääpikkutyttösarjana. Vähän sama analogia kuin miksi en ymmärrä seksikohtausten valtavaa määrää muuten juonipainotteisissa visual noveleissa (Type-Moon, vilkuilen vihaisesti suuntaasi) – kun eeppinen lopputaistelu on nurkan takana, ei kiinnosta että manapatterit pitää ladata nussimalla vaan haluan päästä lukemaan mitä eeppisessä lopputaistelussa käy, ja taas toisaalta kun mieli tekee pornoa, ei kiinnosta kliksuttaa viittätoista tuntia että saa (kehnosti piirretyt) pornot auki kun internetistä sitä löytyy minuutissa vaikka kuinka paljon.

Tarinan opetus – ei kannata lähteä korjaamaan sellaista, mikä ei ole rikki ja taas jos jonkin on todettu toimivan, lisää sitä! Toki voi olla että Japanin markkinat toimivat ihan eri lailla kuin itse ymmärrän (Angel Beats! käsittääkseni ainakin löi siellä läpi ihan kympillä), mutta hieman pistää ihmetyttämään.