Sovittamisen vaikeus

Työkiireiden (ja Starcraft 2:n) takia ei olekaan hetkeen ehtinyt kirjoitella, mutta edellämainittu onneksi helpottaa kesäloman alkaessa (joten jälkimmäiseen voi hukuttaa enemmän aikaa).

Tämänkertaisena avautumisen aiheena on deittipelien/visual novelien/erogen animesovitukset, joita tuntuu riittävän joka kaudelle vähintään yksi, mahdollisesti useampiakin. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska alkuperäismateriaalia riittää – mitään varsinaista lähdettä en ole löytänyt, mutta fiilispohjalta varmaan vähintään 90% Japanissa PC:lle julkaistuista peleistä on deittipelejä/visual novelleja/erogea (tai Touhouta) – korjatkaa toki, jos olen kovinkin väärässä. Lähdemateriaalia siis löytyy todella paljon tematiikaltaan laidasta laitaan. Näiden pelien sovittaminen animeksi ei kuitenkaan ole täysin mutkatonta, kuten moni animea katsonut on varmasti huomannut.

Käsiteltävistä teemoista johtuen artikkelin kuvastossa on jonkin verran ei-täysin-työturvallista ja lapsilta kiellettyä sisältöä, joten Sinua On Varoitettu. Myös kevyitä spoilereita genren merkkiteoksista saattaa olla tiedossa, mutta eiköhän kaikki ole nähnyt ne jo, muutenkin.

Manga tai vaikkapa ranobe on melko helppo kääntää animemuotoon, koska tarinan voi poimia pääpiirteittäin suoraan alkuperäisteoksesta, ja sen päälle pitää lisätä vain animointi ja äänet ja pohtia jaksotus. Visual noveleissa sen sijaan on muutama sudenkuoppa, mitkä katsojakokemuksen vuoksi olisi hyvä väistää, mutta missä todella harva sarja kuitenkaan onnistuu.

Ensimmäinen ongelma on miespäähenkilö.

Hieman huono esimerkki ehkä koska mukaan tarttui päähenkilöitä myös sarjoista jotka eivät perustu deittipeliin, mutta pointti kuitenkin välittyy – ne näyttävät samalta, ne kuulostavat samalta, niillä on kaikilla ihan yhtä vähän persoonaa. Syy tähän on ilmiselvä, deittipeleissä päähenkilölle ei tarvitse kirjoittaa luonnetta, koska pelaaja itse astuu päähenkilön saappaisiin ja tekee valinnat. Välillä päähenkilöparalla ei ole kasvojakaan.

…niin.

Animessa tämä ei kuitenkaan toimi, koska tapahtumia seurataan katsojana eikä ensimmäisessä persoonassa, ja jokainen haaremianimea katsonut tietää, ettei lattean persoonatonta nollapäähenkilöä tylsempää ole olemassakaan. Valitettavasti todella harvan animesovituksen tuotantoryhmä tuntuu tiedostavan tätä.

Toinen suurempi ongelma on se, että valtaosa visual noveleista on interaktiivisia ja niissä on useampia tarinakaaria ja loppuratkaisuja. Konventionaalisesti animesovituksessa taas on vain yksi loppu, mutta koska kaikkia alkuperäisteoksen hahmoja halutaan hyödyntää, lopputuloksena on hahmosta toiseen poukkoileva sillisalaatti mistä ei saa mitään otetta.

Noiden kahden lisäksi joissain tapauksissa tietenkin myös pelin seksuaalinen luonne saattaa vaikeuttaa teoksen sovittamista animeksi. Useasti tämä ei kuitenkaan ole ongelma, koska monessa ”hentaipelissä” itse pornon rooli on sen verran pieni, että peleistä julkaistaan sensuroitu kaikenikäisille sopiva versio myöhemmin konsoleille tarinan kärsimättä leikkelyistä yhtään. Joskus sen sijaan…

Khrm. Studio DEENin koottuihin onnistumisiin ja faileihin tullaan palaamaan hetken päästä. Nyt kuitenkin kun nuo isoimmat ongelmat ovat tiedossa, voidaankin siirtyä tutkimaan sitä, miten eri animesarjat joko kiertävät tai putoavat noihin kuoppiin.

Looginen aloituspiste onkin koko genren määrittävä Definitiivinen Teos. Koska yleissivistyksessäni on ToHeartin kokoinen aukko, itselleni Definitiivinen Hentsupelianimesovitus on Kimi ga Nozomu Eien. KGNE tarjoaa erittäin mielenkiintoisen ja ajatuksia herättävän skenaarion, joka seuraa alusta loppuun ajateltua tarinankaarta eikä edes yritä sisällyttää romanssinpoikasta jokaisen pelisankarittaren kanssa, vaan asettaa Harukan ja Mitsukin selvästi vastakkain. Vaikka itse juoni olikin mielenkiintoinen, toteutus kaikinpuolin kelvollinen ja katsoessa huomasi selkeästi, että kyseessä on genren kannalta todella merkittävä sarja, yksi asia häiritsi katsomiskokemusta todella paljon: päähenkilö. Takayukia turhempaa, persoonattomampaa ja litteämpää hahmoa on todella vaikea edes kuvitella, joten tarinan uskottavuus kärsii, kun jokainen vastaantuleva tyttö tuntuu olevan tähän lääpällään. KGNE toki oli ensimmäisiä merkittäviä h-pelisovituksia, joten voi olla mahdollista että tuossa vaiheessa kukaan ei ollut tajunnut, että päähenkilöä pitäisi rakentaa hieman peliä pidemmälle. Muutkaan hahmot eivät olleet oikeastaan millään tapaa sympaattisia, joten dramatiikasta ei sinänsä saanut mitään irti, koska hahmoista ei osannut välittää. Hyvä yritys, kuitenkin.

Kyoto Animationin sovitus Keyn Kanonista sen sijaan kärsii päinvastaisesta ongelmasta. Kaikki hahmot, jopa miespäähenkilö Yuichi, ovat todella sympaattisia ja helposti pidettäviä. Tyttöhahmot ovat toinen toistaan söpömpiä ja suloisia, mutta Kanonin ongelmana taas onkin se, että se antaa hahmoilleen liikaa syvyyttä, korostetuimpana kettutyttö Makoto. Makoto ilmestyy sarjaan hieman alkujaksojen jälkeen, kun perusesittelyt on saatu hoidettua alta pois, ja Makoton ja Yuichin välille luodaan todella voimakas ystävyysside joka kehittyy nopeasti rakkaudeksi, ja tarinankaaren loppukliimaksin tunnelataus on melkoinen. The problem? Makoton arcin päätyttyä sarjassa ollaan päästy vasta kymmenenteen jaksoon, ja jäljellä on vielä neljätoista jaksoa lisää ja neljä muuta tarinankaarta, ja Makoton hahmoon palataan vasta aivan tarinan lopussa. Sama toistuu kaikkien muidenkin naispäähahmojen kanssa, ja pidemmän päälle toteutus alkaakin tuntumaan melko kehnolta kun yhden sarjan aikana käsitellään liian monta traagista, dramaattista, voimakasta ihmissuhdetarinaa – kun Yuichi saa ratkaistua yhden tytön ongelmat, siirrytäänkin suoraan seuraavan kimppuun.

Sama ongelma vaikuttaa etäisesti taustalla myös Clannadissa, mutta sovitus on tehty reilusti Kanonia paremmin, ja Clannadin animesovitus onkin mielestäni genren ehdoton mestariteos. Pelin välireittien käsittely After Storyn alkupuolella saa kuitenkin tahdituksen vaikuttamaan hieman ontuvalta – vaikka valopallojen kerääminen pelissä sivureittejä ratkomalla toimii varmasti loistavasti, ne tuntuvat olevan animessa hieman out of place. No, pikkuseikka joka ei vaikuta mitenkään kovin merkittävästi katselunautintoon.

Kaikki visual novelit eivät kuitenkaan ole romanssitarinoita, joissa reitit johtavat lakanoiden väliin pelaajan haluaman tytön kanssa. Lähdeteoksen valinnalla on erittäin suuri vaikutus animesovituksen onnistumiseen (ylläri), ja tarinalähtöinen (vrt. ihmissuhdelähtöinen) visual novel kääntyykin animemuotoon parhaimmillaan niin hyvin, ettei asiasta tietämättömälle katsojalle edes paista heti silmään, että pohjalla on peli. Kaikesta kehnoudestaan huolimatta Studio DEEN on osannut valita paljon hyviä visual novel -lähdeteoksia, joista ehdottomasti parhain on mielestäni 07th Expansionin Higurashi no Naku Koro Ni.

Higurashin rakenne toki on animekontekstin mielessäpitäen paljon sallivampi kuin useat muut visual novelit – pelinsisäisiä valintoja ei tarjota, ja jokaisen arcin päätyttyä uusi alkaa parin päivän aikahypystä taaksepäin. Toisaalta Deen kuitenkin onnistui pilaamaan samalla rakenteella toimivan Umineko no Naku Koro Ni -jatko-osan animesovituksen täydellisesti, joten lineaarisemmankaan pelin sovittaminen ei toimi sataprosenttisen idioottivarmasti.

Myös hyvin tarinavetoisen Fate/Stay Nightin animesovitus on ihan mukiinmenevää tavaraa, koska sovittaessa ollaan valittu selkeästi yksi pelin kolmesta reitistä ja muutamaa hahmo/tapahtumapoikkeusta lukuunottamatta seurattu sitä. Mutta kuten ylempänä jo kerkesinkin toteamaan, faileilta ei säästytty täysin.

Menettelevää lähdemateriaalia vaikuttavat olevan myös Nitroplus-pelitalon tuotokset, joista tähän mennessä on kääntynyt animeksi Phantom of Inferno ja Chaos;Head, ja myöhemmin (ilmeisesti) tänä vuonna BRS-famesta tutun Huken kuvittama Steins;Gate saa animeversion. Ja joku homojuttu, mut niitä en ihmeemmin ite harrasta.

Piristävä poikkeus erogesovituksiin oli myös Koihime Musou – alkuperäispelissä voisi ainakin seksikohtausten määrän perusteella kuvitella olevan jonkinsorttinen miespäähenkilö, mutta animesta sellanen oli jätetty kokonaan pois ja tarina kehitettiin pelkästään naishahmoilla, saabisu hoituu kylpykohtauksilla. Ja niitä sitten riittääkin ja DVD-myynti kukoistaa.

Kouluromanssitarinankin toki voi toteuttaa viihdyttävästi. Vaikka kaikkien rakastamassa School Daysissa peruskonsepti olikin käytännössä täysin sama kuin Kimi ga Nozomu Eienissä, Makoton nollapäähenkilöys ja aivojen sijaan pelkillä munilla ajatteleminen oli karikatyrisoitu ja viety niin pitkälle, että alkujärkytyksen jälkeen hahmosta tuli melko huvittava. Sarja venytti muutenkin animessa totuttuja ”hyvän maun” rajoja – siinä missä perushaaremisankari saattaa 26 jakson jälkeen saada Valitulta Tytöltä suukon, Makoto ehtii kahdessatoista jaksossa panemaan jokaista päähenkilötyttöä ja aika isoa osaa sivuhenkilöistä, ja loppuratkaisukaan ei ole ihan sieltä tyypillisimmästä päästä. Pelin jatko-osissa Makoton vauhti tuntuu vaan kovenevan, ja panemisen kohteen sukupuolellakaan ei näytä olevan enää niin hirveästi väliä. Siinä vasta mies.

Kesäkaudella alkanut Amagami SS tarjoaa myös kiinnostavan, uudenlaisen perspektiivin deittipelianimeen. Jokainen kuudesta päähenkilötytöstä saa oman tarinankaarensa, mutta toisin kuin yleensä, jokaisessa tarinankaaressa on oma alkunsa ja loppunsa joten 24-jaksoisessa sarjassa on käytännössä kuusi erillistä minitarinaa. Ensimmäinen arc on nyt takana, ja mikäli sen perusteella pystyy antamaan minkäänsorttista tuomiota, konsepti on mielenkiintoinen mutta toteutus ontuu. Päähenkilöpojan ja kulloinkin vuorossa olevan tytön suhde etenee vähän turhankin nopeasti eikä oikeastaan edes ehdi syvenemään kun arc jo loppuu ja tulee ”10 years after”-lopetus – katsojakaan ei kerkeä kiintymään hahmoihin tai oppia välittämään niistä neljän jakson aikana. No, ehkä ensimmäinen tarinankaari oli vasta alkulämmittelyä, odotan innolla mitä sarja tuo tullessaan (mutta pelkään pahinta). Mielenkiintoinen toteutus joka tapauksessa, tosin jaksomäärä suhteutettuna sankarittarien määrään ei välttämättä ole paras mahdollinen.

Hankala homma siis, ja harvoin onnistuu edes tyydyttävästi – kaikkein geneeristä peruspaskaa en tässä edes maininnut, mutta jokainen on varmasti törmännyt siihen. Toisaalta jo sovittamisen haastavuuden vuoksi onnistunut visual novelin pohjalta tehty anime on aina kiinnostavaa katsottavaa, ja visual noveleista löytyykin (geneerisen peruspaskan seasta) paljon kekseliäitä ja mielikuvituksellisia tarinoita. Verrattuna esimerkiksi mangaan, VN on paljon vaivattomampi ja helpompi tarinankerronnan formaatti, koska piirtämisen parissa ei tarvitse käyttää niin paljoa aikaa ja digitaalinen julkaisu on mahdollista. Tärkeimmäksi elementiksi jääkin siis juuri se kerrottava tarina.