Olin luovuttanut ohjelmavastaavan nakin kesäconin jälkeen ihanalle Valtterille,  joka oli jo suoriutunut DesuTalksista todella mahtavasti ja pidin itse huolen työpajojen sujuvuudesta. Frostin tarjonnasta en vielä tapahtumankaan jälkeen osaa sanoa muuta kuin että ainakin sitä oli paljon – tuli tehtyä perinteiset ja ainoa luento minkä seurasin oli Valtterin ja Henskun Musiikkianime-luento lauantaina. Se oli varsin kivaa seurattavaa vaikka olinkin jo aika spoilaantunut sisällöstä kun esitys kasattiin kämpilläni pari päivää ennen conia. Oiskohan tämän saanut kertoa ääneen?

Lauantai iltapäivästä eteenpäin menikin sitten bäkkärillä tsempatessa cossikisaajia ja valmistautuessa omaan juontoon. Tunnelma lavan takana oli tosi mukava ja sekä kisaajat että työvoima oli ihkuja. Juonnon ajattelin pitää mahdollisimman minimalistisena ja silleen se menikin, vielä en ole netissä nähnyt kommenttia suuntaan enkä toiseen että upposiko tuollainen yleisöön vai ei. Itse ainakin pidän perinteisiä kysymyksiä kisaajilta lähinnä kiusallisina kun puolet ei keksi mitään fiksua sanottavaa ja juontajat yrittää vääntää jotain mukahauskaa sketsiä. Ainaskin kisa rullasi mukavasti ajallaan eikä venähtänyt liikaa ja puvut oli tosi hienoja, mikä on tärkeintä!

Kisan jälkeen piti sit venailla viisi tuntia oman ohjelman alkua ja tuli muutamaan otteeseen kirottua Valtteria kun mokoma pisti sen tonne yölle eikä suosiolla jättänyt pois kun ohjelmakartta oli muutenkin niin tiivis, mutta menihän se sitten loppujenlopuksi tosi hyvin ja ainakin allekirjoittaneella oli hirveän hauskaa! Tiiä sitten oliko touhu vähän liikaa rinkirunkkausta ja inside-meemujen huutelua ja saiko tuosta mitään irti joku sellainen joka ei ole ollut blogimiiteissä siellä pahimmissa burgeripöydissä… Hirveesti kyllä harmittaa ettei Guilty Crown-video pyörinyt kunnolla koska se kohtaus on ihan törkeän hieno! Katsokaa ehdottomasti sarjaa, jos ei muuten niin siihen biitsi/kylpyjaksoon asti ainakin. Taidettiin myös vetää ennätys törkeiten yliajalle ikinä venyneestä ohjelmasta – ohjelmapaikka oli 45-minuuttinen mikä olisi keskellä päivää meinannut maksimissaan 35-minuuttista esitystä että seuraava ehtis kattoa koneet kuntoon ja materiaalit auki, mutta me Valtterin kanssa viihdyttiin äänessä 120 minuuttia! Pakko oli venyttää aamukolmeen että pääsin kertomaan Valtterille että minulla on peukalo.

Sunnuntaina en olisi tahtonut nousta  sängystä ollenkaan ja fiilis oli lähinnä “peitto on paras : D ja tyyny” mutta suihkun jälkeen elämä kuitenkin tuntui voittavan! Työpajoja sunnuntailla ei ollut enää hirveän montaa jäljellä ja kaikki oma ohjelmakin oli pidetty, joten keskityin sitten lähinnä pahamaineiseen CONIHENGAUKSEEN ja järkkärin kanssa heilumiseen, lauantaina kun tuli kuvattua pelkästään iPhonella. Ihan hyvä kamera toki siinäkin, mutta ei ihan omiaan Sibeliustalon haastavahkoihin kuvausolosuhteisiin. Kuvatuksia niin puhelimesta kuin järkkäristä löytyy allekirjoittaneen twitteristä, mutta tässä vielä spämmiä paremmin onnistuneista otoksista:

Kuvia saa halutessaan käyttää miten lystää.

Vaan ei mulla sitten muuta! Palaute omien juttujen sujumisesta kiinnostaa aina niin osaa ens kerralla sitten paremmin.

Aloitin viikonloppuna Hanasaku Irohan katselun kun oli paha mieli, ja sain sen nyt valmiiksi ja tuntui kyllä juuri oikealta lääkkeeltä! Kiinnitin sarjaan aikanaan huomioni kun moe.imouto.orgia selaillessa vastaan tuli Mel Kishidan piirtämää söpöä promoarttia ja juonikuvauskin vaikutti suloiselta, mutta sarjan alettua en sitten jaksanut ottaa sitä katselulistalleni koska päällä oli hirveä epätoivo tuolloin, vihasin animea, ja kun muutaman kerran kysyin sarjaa katsoneilta oliko se hyvä, sain vastaukseksi jotain tyyliin ”ihan kiva mutta ei siinä mitään tapahdu”, joten tutustuminen sai odottaa vuoden verran sarjan alkamisesta. Ihan hyvä sinänsä, koska veikkaan että sarjasta sai kaikkein eniten irti tälleen parin päivän sisään nautittuna.

Kuten kuvasta näkee, kyseessä on koulutytöistä kertova sarja. ”Koulutyttösarja” on siinä mielessä vähän hassu animen genre, että sen sisään mahtuu todella monenlaista ja Hanasaku Irohaa katsoessa vertasinkin sitä aika usein lähinnä K-Oniin, joka myös on koulutyttösarjojen ehtaa parhaimmistoa. Kuitenkin vaikka kumpikin sarja osuu saman sateenvarjotermin alle, K-ON on lähinnä komediaa ja Hanasaku Iroha taas kasvutarina.

K-ON perii käytännössä kaiken Azumanga Daiohilta, ja kuten Azumanga vuosituhannen alussa, K-ON on ehdottomasti uuden vuosikymmenen lopun definitiivinen koulutyttösarja. Hanasaku Iroha taas oli piristävä poikkeus lähinnä sen vuoksi, että se rikkoi oikeastaan jokaikistä K-Onin määrittämää 2010-luvun koulutyttösarjan sääntöä.

Sekä K-ON että Azumanga pelaavat arkkityypillisillä hahmoilla. Vaikka sarjat seuraavatkin päähenkilötyttöjään kolmen lukiovuoden ajan, Tomo ja Ritsu pysyvät aina pölvästeinä ja Osaka ja Yui omissa maailmoissaan. Kasvu edellyttää konfliktia mikä taas ei oikein luonteeltaan sovi näihin sarjoihin. K-ON kuitenkin mielestäni tekee pienen poikkeuksen Azusan hahmon kanssa ja varsinkin kakkoskauden loppupuolen Tenshi no Fureta Yo –kohtaus oli juuri tämän vuoksi sarjan huippuhetkiä.

Hanasaku Irohassa kyse sen sijaan on juuri kasvusta ja hahmonkehityksestä: hahmoja ei ole sidottu mihinkään arkkityyppiin vaan ne tuntuvat harvinaisen paljon oikeilta ihmisiltä. Käytännössä täysin tuntemattoman isoäitinsä majataloon muuttavalla Ohanalla ei ole juurikaan käsitystä haaveistaan tai tulevaisuudensuunnitelmistaan, ja ympäröivät muut majatalon työntekijät tuntuvat olevan vähintään yhtä hukassa. Sarjan edetessä Ohana saa puhallettua intoa kaikkiin ympäröiviin hahmoihin, ja lopulta hahmoista kasvaakin todella tiivis ja dynaaminen kokonaisuus, vaikka alussa hahmot eivät tunteneet toisiaan ollenkaan. Japanilainen työmoraali tuntuu kyllä hieman huvittavalta, mutta tarjoaa ehkä allekirjoittaneellekin jonkin verran samaistumispintaa… joulu, välipäivät ja uusivuosi tulee vietettyä työpäätteen ääressä koska jonkun ne on tehtävä (ja eläminen ja harrastukset edellyttävät rahaa ja pyhäpäivistä sitä saa melko hyvin). Sarjan tematiikka osui muutenkin todella lähelle sydäntäni, koska juuri nyt elämässäni on meneillään sellainen vaihe, etten oikein tiedä mistään mitään. Ammattikorkeakoulusta olisi tarkoitus valmistua viimeistään syksyyn mennessä, ja sen jälkeen tarjolla olisikin koko maailma, ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenneljään vuoteen. Aina aikaisemmin tulevaisuudella on ollut jotain selkeästi mietittynä minun varalleni: lapsena odotti koulun alkua, ala-asteella yläasteelle pääsyä, yläasteelta lukiota, lukiosta toisen asteen koulutusta ja välissä siviilipalvelusta ja nyt viime vuosina AMK:sta valmistumista. Nyt kuitenkin edessä on… ei yhtään mitään tai ihan mitä vaan, ilman selkeää päämäärää muutaman vuoden kuluttua. Itseni etsiminen tulee siis hyvin ajankohtaiseksi, joten Ohanan matka haaveidensa löytämiseen tuntui varsin henkilökohtaiselta. Kenties sitä pitää itsekin koulusta valmistauduttua tehdä elämässä jokin Suuri Muutos että voi palata siihen vanhaan tuttuun uusin silmin, kuin Takemoto aikanaan Honey & Cloverissa. Pitäs sekin varmaan katsoa uusiksi.

Menipäs diipiksi.

Tuon ihanan, koulutyttösarjoille usein vieraan pääteeman lisäksi Hanasaku Iroha otti muutenkin etäisyyttä genreen yleensä. Tarinaan mahtui myös romanttinen aspekti, mikä vaikka K-ONissa olisi ollut täysin ennenkuulumatonta ja päitä olisi lennellyt, figuureilta ainakin. Yleensä miehille suunnatuissa mutta tyttöperspektiivistä esitetyissä sarjoissa mieshahmot ovat tabu ja loistavat poissaolollaan, mutta Hanasaku Iroha onnistui käsittelemään tyttöjen rakkaussuhteitakin varsin mukavantuntuisesti, tärkeä osa kasvamista sekin. Ohanan Tokioon jättämä love interest Ko-chan jäi hahmona melko etäiseksi, mutta keittiöapulaisena toimivan Minchin ihastus nuoreen kokkiin Tohruun oli todella suloista seurattavaa.

Minchi oli muutenkin tosi hyvä tsunderehahmo, koska tsundereus ei ollut liian tiukoista sukista ja hiusponnareista johtuva hahmomääre, vaan seuraus siitä että Minchi ei ollut sinut itsensä kanssa eikä sen vuoksi osannut ilmaista tunteitaan muillekaan. Ohanan avoimuuden kautta Minchikin oppi olemaan, ja vaikkei romanssusubplotti Minchin kohdalla edennytkään varsinaisesti mihinkään, hahmoa kuitenkin saatiin avattua mukavasti sarjan aikana ja äksyilijä raotti kuortaan edes hieman.

Ehkä tärkeintä sarjassa olikin sen kesto, 26 jaksoa, joka salli rauhallisen mutta jatkuvasti etenevän hahmonkehityksen jokaipäiväisessä slice-of-life –ympäristössä. Tuplacourin mittaisia sarjoja tuotetaan nykyään todella harvoin, ja yleensä lähinnä sarjoista jotka ovat jotenkin todistaneet arvonsa aiemmin, vaikkapa suosittujen mangojen sovitukset (Bakuman) tai jatko-osat (Kaiji 2). Hanasaku Irohan tuottaneella P.A. Works –studiolla oli varmaan kuitenkin kirstut sen verran täynnä jenejä Angel Beats!:in jälkeen, että oli varaa ottaa riski ja lähteä työstämään pidempää sarjaa alkuperäisen konseptin perusteella. Investoinnit ilmeisesti saatiin aika hyvin takaisin, koska sarja simulcastattiin Crunchyrollin kautta ja levymyyntikin kohteli sarjaa varsin hyvin – toivottavasti studiot jatkossakin uskaltaisivat tehdä pidempiä alkuperäissarjoja. P.A. Works yleisesti ottaen on ollut aika hittiä tai hutia: Canaan näytti kivalta ja tarjosi hyvät adrenaliinit mutta juonellisesta annista voi olla montaa mieltä, Angel Beats! taas oli synkintä paskaa pitkään aikaan. Saas nähdä mitä vuodenvaihteessa alkava Another-kauhusarja tarjoaa.

Joka tapauksessa, Hanasaku Iroha oli aivan ihana sarja ja suosittelen sitä ehdottomasti vaikkapa Honey & Cloverin kaveriksi itseään etsiville! Ja eiköhän siitä varsin mukava olo tule vaikka olisikin selvillä vesillä. Olen täysin samaa mieltä kaikesta, mitä Valtteri ”tounis” Strömsholm kirjoitti sarjasta Animen numeroon 7/2011, joten sieltäkin kannattaa vilkaista vahvistusta jos jäi vielä epäröimään kannattaako sarja katsoa.

Mukavaa joulun odotusta lukijoille ja Frostbitessä nähdään, allekirjoittaneen löytää ravaamassa ympäri Sibeliustaloa pitämässä huolta työpajoista, puhumassa animen ihanuudesta ihanan Valtterin kanssa ja juontamasta cosplaykilpailua lauantai-illasta. Siihen asti!

Kokeilin Lontoossa kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni conikuvausta, ja lopputulokset näyttävät ainakin omaan silmääni varsin kivoilta, joten lykkään ne tännekin hieman twitpicciä pysyvämpään säilöön. Arsenaalina oli vanha Nikon D70S-digijärkkäri ja suurimmassa osassa kuvia rakastamani 50mm F/1.8 -linssi (jos omistat järkkärin ja sinulla ei ole tuollaista linssiä, kannattaa ehdottomasti hankkia! Sekä Nikonille että Canonille erittäin huokea ja saa tosi tarkkoja kuvia ja kauniin bokehin [boken?]).

Tapahtumassa oli n. 60000 kävijää ja cosplayta oli paljon. Pinnalla näkyi olevan pitkälti samat hittisarjat kuin Suomessakin, mutta isossa tapahtumassa tulee tietenkin kaikenlaista vastaan!

Kuvat saa klikkaamalla isommiksi.

Kuvaaminen oli varsin hauskaa puuhaa, pitää koittaa kantaa kameraa ahkerammin mukana jatkossa suomalaisissakin tapahtumissa. Kotimaassa tosin tulee usein juostua nakkejen perässä sen verran ahkerasti, ettei välttämättä hirveästi ehdi, mutta…

Tarkkasilmäiset saattoivat huomata, että allekirjoittanutkin vilahti kuvien joukossa! Olen kokeillut cosplayta muutaman kerran aiemmin, mutta kunnon kipinä pääsi syttymään kun tutustuin Sound Horizon-yhtyeeseen, jonka levytaiteesta ja keikkapuvuista löytyy vaikka kuinka paljon siistejä hahmoja. Traconissa pukuilin sunnuntaina viimeisimmän Märchen -levyn nimikkohahmo Märchen von Friedhofia ja muutamien kavereiden yllättyneet reaktiot olivat kyllä kaiken vaivan ja rahanmenon arvoisia! Lontoossa vuorossa oli samalta lätyltä merimies Idolfried Ehrenberg, jonka ruumista Märchen käyttää kostonsa tavoitteluun… alunperin ideana oli modata vaan Traconin pukua snadisti ja käyttää vanhaa kaapinpohjalla lojunutta peruukkia, mutta loppujenlopuksi pukujen ainoat yhteiset osat olivatkin kengät, paita ja kaulariiputin. Hups. No, suurkiitokset ahkeralle ompelijalle! Idoksi pukeutuneena sai yllättävän määrän huomiota söpöiltä aasialaistytöiltä ja puku oli senverran mukava ja hyvännäköinen päällä että sitä pitää varmaan pitää päällä Frostbitessäkin!

Höhö, en sit kirjottanutkaan Haruhi-juttua vielä. No, kyllä se sit joskus tulee!

Haruhi ei keksinyt termiä moe, mutta teki siitä suositun. Kyoto Animationin sarjat Haruhin jälkeen vaikuttivat ympäröivään animeen todella paljon ja kyllästivät tuotetun animen moehötöllä. Haruhin ja Lucky Starin jälkeen kuitenkin silloinen animen kulta-aika päättyi ja studioiden rahahanat sulkeutuivat, joten studiot joutuivat turvautumaan äärikeinoihin pysyäkseen elossa. Kylpykohtausten TV-esityssumujen lisäksi toinen pätevä äärikeino olivat tuotteistetut moehahmot, mikä näkyy 2008-2010 –aikakauden sarjojen laadussa.

Kuluvan vuoden sarjoja tarkastellessa kuitenkin huomaa, että pelkällä moella ei enää tehdä menestyssarjaa, mutta kuten KyoAnin Nichijoun huonot myyntilukemat osoittavat, moesta luopuminenkaan ei ole se fiksuin strategiaveto – viimeisen viiden vuoden aikana yleisö on ehtinyt tottua moe-elementtien läsnäoloon. Sisällötön moelätinä alkaa ymmärrettävästi olla aika nähty, joten alkava vuosikymmen kuuluukin post-moelle.

Luennollani nimesin muutamia kuluneen vuoden sarjoja, jotka mielestäni sopivat edustamaan post-moe-genreä. Talks-ohjelmapaikan aikarajoitteesta johtuen en ehtinyt käsittelemään niitä sen tarkemmin, joten hyödynnän nyt sitten blogipostausta post-moe –termin tarkempaan avaamiseen.

Termihän on häpeämättä lainattu post-rock –musiikkigenrestä, musiikkia “jossa käytetään rockin soittimia epä-rockmaisiin tarkoituksiin, kitaraa luomaan äänenvärejä ja rakennetta ennemmin kuin riffejä ja voimasointuja” (Simon Reynolds The Wire-lehdessä vuonna 1994) ja juju on oikeastaan ihan sama post-moessakin.

Helpoiten sen varmaan ymmärtää, kun miettii Puella Magi Madoka Magicaa. Madoka teki taikatyttögenrelle ja samalla myös moelle sen, mitä Neon Genesis Evangelion teki mechalle viisitoista vuotta sitten. Paikalleen jämähtäneeseen genreen ilmestyy uusi sarja, joka alussa ei tunnu tarjoavan mitään uutta, mutta kääntääkin nopeasti kuvion täysin päälaelleen ja lähtee tutkimaan tematiikkaa, joka aiemmin on ollut genrelle ennenkuulumatonta: sekä Evangelionin että Madokan kanssa tietynlainen vakavuus ja konkreettisen vaaran tunne. Näitä teoksia aiemmin päähahmo on voinnut kuolla korkeintaan viimeisessä jaksossa uhratessaan itsensä ihmiskunnan puolesta. Varsinkin Madoka käänsi tämän mahtavasti päälaelleen – mentorhahmo Mami ei saanut ylvästä Obiwan-kuolemaa vaan ystävien löytämisen onnessa aliarvioi vastustajansa täysin ja tuli tapetuksi. Toinen voimakas yhtymäkohta Madokan ja Evangelionin välillä on se, että Evangelionissa päähahmo ei koskaan kasvata palleja ja Madokakin taikatyttöytyy vasta ihan lopussa: genren konventioiden tietoista rikkomista. Koska kuitenkin sekä Madoka että NGE näyttävät päällepäin ja muutaman ensimmäisen jaksonsa perusteella ihan samalta kuin genren muutkin teokset, ne saavat katsojansa houkuteltua mukaan ja sitten nappaavat niskalenkkiin ennen kuin katsoja edes ehtii tajuta.

Toinen malliesimerkki on kesäinen Ano Hi Mita Hana no Namae o Bokutachi wa Mada Shiranai. Ulkomuotonsa (asetelma, hahmodesignit) perusteella se oli ihan selkeä otakuyleisön romanssisarja. Ano Hana kuitenkin onnistui välttämään moeromanssigenren kaikki sudenkuopat ja tarjoamaan jotain kyseisessä genressä melko ennennäkemätöntä: dynaaminen joukko hahmoja, jotka vaikuttavat toisiinsa muutenkin kuin pelkästään päähenkilön kautta ja joilla on myös taustaa ennen sarjan alkua (oh dog, jokainen hahmo on lapsuudenystävä). Itse taisin olla moeen jossainmäärin kyllästyneenä mutta romanssuhutulle persona juuri niin sarjan kohderyhmää kuin vaan voi olla, ja puolenvälin jälkeen se saikin minut parkumaan joka jaksossa, mikä ilmeisesti vaatii tietynlaista estotta mukaan hyppäämistä, koska kaikkiin Anohanakaan ei purrut.

Myös Steins;Gate osuu mielestäni post-moen definitioon mitä mainioimmin. Nitroplussan peleissä yleensä on juonta keskivertohentaipeliä reilusti enemmän, mutta syystä tai toisesta niitä ei ole aikaisemmin onnistuttu kääntämään animemuotoon onnistuneesti. Steins;Gate kuitenkin tarjosi tutuilla ja tykätyillä moe-elementeillä kuorrutetun jännittävän, joskin paikoittain aika epäloogisen aikamatkailu/scifi-tarinan. Steins;Gatesta tarkemmat ajatukseni voikin lukea tämän viikon loppupuolella ilmestyvästä Anime-lehden numerosta, joten ei siitä tässä sen enempää!

Fate/Zero sen sijaan onkin hieman jännempi tapaus. Siinä tosiaan merkittäviä naishahmoja ei ole kuin yksi, ja sekin puetaan housuihin, mutta Zerolla onkin takanaan todella suosittu, jo vuosia sitten otakujen sydämet puolelleen voittanut tuoteperhe, joten sen ei edes tarvitse sokerikuorruttaa itseään moella löytääkseen katsojat. Kuluneiden neljän jakson perusteella Zero onkin vaikuttanut äärimmäisen rautaiselta tavaralta: sarja etenee tapahtumien, tarinankerronnan ja juonittelun kautta ja vaikka alkujaksot ovat selvästi segmentoitu tutustuttamaan katsojat hahmoihinsa, juoni puskee eteenpäin hahmoista riippumatta joka jaksossa. Fate/Zero tarjoaa niin paljon silmän- ja korvanruokaa että katsoja ei edes jää kaipaamaan söpöjä uguupallopäätyttöjä, kun TV-sarjalle aivan uskomaton tuotannon taso jättää katsojan haukkomaan henkeään suunnilleen jokaikisen kohtauksen jälkeen. Huvittavana yksityiskohtana, 25-jaksoinen sarja pitääkin puolessavälissä talvikauden verran taukoa, ilmeisesti jotta ensimmäisen puoliskon levymyynnistä tulevat rahat pystytään käyttämään siihen, että tuotannon taso pysyy erinomaisena eikä laske ensijaksojen jälkeen, kuten animelle tapaa olla tyypillistä. Zerokin tuntuu nyt pääsevän vauhtiin oikein kunnolla ja pöksyt menevät vaihtoon lauantaisin ympäri maailmaa. Ihanaa Type-Moon, ihanaa ufotable.

Jonkun verran on myös ollut keskustelua siitä, onko syksyn toinen noitaminA-sarja Guilty Crown post-moea. Tässä vaiheessa toki on hieman vaikea antaa lopullista tuomiota, koska sarjaa on tullut vasta kaksi jaksoa, mutta itse aistin kyllä sarjasta ihan selkeitä post-moe –vivahteita. Sarjan promoamisessa tärkeimpänä elementtinä tunnuttiin käyttävän laulajabeibe Inorin anteliasta asua mitä toki on tarjoiltu itse sarjassakin, mutta tähän mennessä fokuksena Guilty Crownissakin on mielestäni Zeron tapaan ollut tarinan kuljetus – onhan siinä paljon söpöjä tyttöhahmoja, mutta niihin ei ole (ainakaan vielä) syvennytty sen ihmeemmin, ja hahmoihin keskittyminen tarinan kustannuksella taas onkin niitä perusmoen kirouksia. Guilty Crownin kakkosjakso tosin tiputti lopussa aika pahan pommin kouluympäristön esittelemisellä, nähtäväksi jää transferaako pyörätuolitissit ja kissankorvaperse ensi jaksossa naapuriluokkaan vai miten tarina tulee etenemään tästä eteenpäin. Valitettavan usein kyllä käy niin, että sarjoissa missä ollaan sekä koulussa että jossain muualla, se koulupuolisko on aivan kamalaa perseilyä, toivotaan ettei Guilty Crown sorru tähän.

Kuten noista esimerkeistä huomaa, kuluneen vuoden sarjoissa on nähtävissä tietynlaista moe-elementeistä luopumisen trendiä. Pelkkiin hahmoihin keskittyvä moesarja voi toki olla varsin viihdyttävä, mutta harvalla sellaisella on esimerkiksi uudelleenkatsomisarvoa ollenkaan. Haruhin sen sijaan olen tapittanut vähintään sen puolentusinan kertaa, joten onnistunutta post-moea etsiessä kannataakin kurkistaa sinne, mistä tämä kaikki lähti. Seuraavaksi muuten luvassa Animeconin Haruhi-analyysini blogimuodossa!

Heitetään tähän alkuun kaksi toisiinsa millään tapaa liittymätöntä biisipoimintaa. Ensimmäisenä on Supercell-yhtyeen uuden Sekiranun Graffiti –sinkin b-puoli Fallin’ Fallin’ Fallin’, tosi kiva ja tarttuva biisi. Toinen taas on norjalaisen Emperor-orkesterin Anthems-levyn avausraita Ye Entrancemperium. Anthems vei black metallia genrenä merkittävästi eteenpäin verrattaen puhtaiden tuotantoarvojensa ja tietynlaisen sofistikoituneisuuden vuoksi.

Ihmisääntä ja laulua tunnutaan pitävän merkittävimpänä instrumenttina yhtyeissä. Top 40 –listat ovat täynnä laulajia, joiden säveltäjistä, sanoittajista ja tausta-artisteista ei kerrota mitään eikä ketään myöskään kiinnosta. Bändivetoisessa musiikissa keulahahmoksi nousee lähes poikkeuksetta laulaja, vaikka esimerkiksi Dream Theaterin tapauksessa vokalisti James LaBrie olikin bändin kulta-ajoilla yhtyeessä ainoa, joka ei ollut maailman huipputekijöitä omassa instrumentissaan. Muutama postaus sitten hehkuttamani Sound Horizon tosin on siinä mielessä harvinainen tapaus että keulahahmo ja kappaleiden säveltäjä Revo yleensä laulaa levyillä korkeintaan muutamassa kappaleessa. Jotkut kitarasankaritkin pääsevät paistattelemaan kirkkaimmassa valokeilassa, hyvänä esimerkkinä tästä vaikka Steve Vai, jonka Sex & Religion –levyltä alkoi ihanien poikien suosiossa olevan Devin Townsendin ura, tuolloin täysin tuntemattomana vierailevana vokalistina.

Koska kuuntelijat ovat tottuneet nostamaan tietynlaisen laulutyylin tärkeimmäksi aspektiksi musiikissa, siitä poikkeava musiikki – kuten juuri Vocaloid tai murinalaulua käyttävä äärimetalli – tapaa aiheuttaa negatiivisen reaktion ja musiikki vaatii jonkun verran totuttelua, ennen kuin siitä pystyy nauttimaan. Vocaloidin tapauksessa tyypillisen totuttautumistarinan voi lukea vaikka Fanitytön kiljahduksia –blogista, äärimetalliin taas itse totuin ihan vaan silleen että hankin Opethin koko diskografian ja kuuntelin sen aakkosjärjestyksessä läpi, tavoitteena se että olisin loppuun päästyäni tottunut murinalauluun ja uusi valtava musiikkigenre aukeaisi minulle, ja niin siinä sitten kävikin.

Äärimetallin kanssa monet yleensä ihmettelevät miksi siinä käytetään negatiivisen reaktion aiheuttavaa laulutapaa, mutta rankkaa musiikkia ei ole muutenkaan tarkoitettu helpoksi kuunnella. Otin alkuun esimerkiksi tuon Emperorin kappaleen, koska itselläni black metallissa totuttelua on vaatinut paljon laulua enemmän tuo blastbeat-tyylinen rummutus, mikä menee kaiken päälle eikä oikein tunnu menevän missään järkevässä rytmissäkään toisin kuin perinteisempi tuplabasarointi.

Metallimusiikissa juju onkin se, että laulu on vain instrumentti muiden joukossa. Jostain syystä Vocaloidin yhteydessä ihmiset eivät tunnu ymmärtävän tätä, vaikka Vocaloid on instrumentti vielä konkreettisemmin – syntetisaattori, joka vaan sattuu tekemään lauluääntä eikä esimerkiksi pianoa tai jotain ulinaa. Vocaloid aiheuttaa negatiivisen ensireaktion ja vaatii totuttelua, mutta en ole ikinä törmännyt keneenkään, joka olisi pitämättä jostain yhtyeestä siksi, että bändi käyttäisi sähkökitaraa akustisen sijaan, syntikkaa pianon sijaan tai ohjelmoisi rumpunsa. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska teknisestihän Vocaloidissa ei ole mitään eroa vaikkapa The Sisters of Mercyn ”rumpali” Doktor Avalancheen.

Sekä Hatsune Miku että Doktor Avalanche ovat japanilaisten syntetisaattorifirmojen tuotteita, jotka emuloivat jotain toista instrumenttia ja joille on annettu nimi. Iso ero kuitenkin tulee siinä, että armon sisarien ”rumpali” ei saanut koskaan nimensä ohelle kasvoja vaan oli selvästi säveltäjä Andrew Eldritchin käyttämä instrumentti.

Todella persoonallinen ja matkittu soundi, muuten. Crypton Future Media sen sijaan vei Vocaloidin astetta pidemmälle pelkästä äänisyntetisaattorista ja palkkasi manga-artisti KEIn piirtämään uusille äänille hahmot tuotepakkauksen kanteen. Veto oli todella onnistunut ja Vocaloidien ulkonäöstä onkin tullut vähintään yhtä tärkeä kuin se ääni, ellei tärkeämpikin: hahmoille on järjestetty live-konsertteja ja Mikua käytetään ympäri maailmaa uuden Toyota Corollan markkinoinnissa (big dreams in a compact package, hih). Hahmojen luominen syntetisaattorille hämärtää instrumentin ja virtuaali-idolin rajaa niin tehokkaasti että vaakakuppi taitaa kallistua todellisen virtuaali-idolin suuntaan – 30 vuotta aikaisemmin kuin Macrossin luoja Shoji Kawamori ennusteli Sharon Applellaan.

Totuus kuitenkin on, että Vocaloid ei ole (ainakaan vielä) mitään muuta kuin työkalu säveltäjille, mikä tuntuu menevän valtaosalta täysin ohi. Esimerkiksi visual kei –bändi The Gazette herätti huomiota n. vuosi sitten kun yhtyeen kitaristi twiittasi seuraavanlaisesti:

”En ole kovin tyytyväinen kun lehdet ja kuuntelijat kohtelevat Vocaloid-musiikkia oikeina taideteoksina. Onhan se toki hienoa teknologiaa, mutta jos tyydytte siihen, meillä ei ole enää syytä tehdä musiikkia. Väki joka kohtelee pelkkiä koneita samanarvoisina oikeiden taiteilijoiden kanssa on hullua.”

Jep. Taisi rokkarilta mennä koko Vocaloidin pointti täysin ohi – kyseessä ei ole mikään taikahologrammi joka tekee huippuhittejä pyydettäessä, vaan instrumentti muiden joukossa jota joku joutuu käyttämään ennen kuin kappaleen saa aikaan, mikä taas kysyy ihan samoja sävellyslahjoja kuin elävän laulajan utilisointi.

Parhaana esimerkkinä Vocaloidin käytöstä onkin juuri tuo avauskappaleen Supercell: Ryon nettihitti ”Melt” herätti paljon huomiota ja bändi pääsi julkaisemaan Mikua käyttävän debyyttialbuminsa Sony Musicin suojissa ja levy saavuttikin sijan neljä Japanin Oricon-listoilla. Vocaloid-menestyksensä vuoksi Ryo onkin päässyt tekemään musiikkia ”oikeiden laulajien”kanssa esimerkiksi useisiin animesarjoihin: esimerkiksi Bakemonogatariin, Narutoon ja viimeisimpänä ihanaan Guilty Crowniin. Mielestäni Vocaloid tarjoaakin indie-artisteille tunnetut kasvot ja loistavan ponnahduslaudan menestykseen, ja se juuri on kyseisen ”virtuaali-idolin” vahvuus: Hatsune Mikua käyttävä musiikki kiinnostaa Hatsune Miku –faneja säveltäjästä riippumatta, joten kenellä tahansa on mahdollisuus valtavaan maailmanlaajuiseen yleisöön. Minkään muun instrumentin kanssa näin ei taida olla.

Loppuun vielä Supercelliä ilman Mikua: Perfect Day.

Niin, sarjoissa on yhteistä myös se, että päähenkilö on armoton vätys. Mayo Chiki vie tämän haaremipäähenkilöille tyypillisen munattomuuden niin pitkälle, että päähahmolle on peräti kehitetty taustatarina (mikä taas on haaremeissa todella harvinaista!): pojan äiti on maailmantason vapaapainija ja pikkusiskokin tykkää käyttää poikaa nyrkkeilysäkkinä, joten hänelle on kehittynyt vuosien varrella gynofobia, naisten pelko, joka oireilee nenäverenvuotoina (hohhoijaa) tai pyörtymisenä, jos paikat käyvät liian kuumiksi.

Henry Laasasen markkina-arvoteoria selvästi pätee animessakin, koska kun poika ja träppityttö alkavat kuumottelemaan toisiaan, tämä ruokkii muiden naishahmojen himoa päähenkilöpoikaa kohtaan ja siitähän soppa sitten syntyykin, IS:ssä varsinkin, jonka tytöt olisivat olleet tosi söpöjä ja ihania jos asetelma olisi ollut enemmän Strike Witchesin tyyliin.

IS:n tarinan juju kuitenkin onkin se, että päähahmo Ichika on maailman ainoa mies, joka pystyy käyttämään IS-mechaa ja tästä syystä päätyy tyttökoulun ainoaksi pojaksi (kunnes se träppityttökin tulee sinne). Nämä kaksi sarjaa ovatkin erinomainen avain siihen, miksi haaremianime on perseestä. Haaremianime on ollut perseestä jo pitkän aikaa ja IS ja Mayo Chiki ovat varsin tuoreita sarjoja, mutta ne ovat vieneet evoluution sen verran pitkälle, että tyhmempikin ymmärtää.

Miesyleisölle ei ole juurikaan realistista ihmissuhdeanimea. Muutamia poikkeuksia toki löytyy, mutta useammin liikutaan juuri IS:n ja Mayo Chikin kartoittamalla akselilla. Mistä tämä johtuu?

Syynä on tietenkin sarjojen kohdeyleisö. Otakut kaivavat kuoppaansa koko ajan syvemmälle, mikä taas tekee sarjoille todella pahaa hallaa. Nykyhaaremit ovat varsin kaksimielisiä ja seksuaalisia, mutta niiden täytyy siitä huolimatta olla todella varovaisia, etteivät ne onnistu raivostuttamaan yleisöään. Haaremianimen kohdeyleisöä ovat ne, jotka tuhoavat kokoelmansa ja lähettävät mangakalle tappouhkauksia, kun sarjassa vihjataan, että tämänhetkinen päähenkilöpoika ei välttämättä olekaan ikiaikaisen jumalattaren ensi-ihastus.

Haaremianimen kohdeyleisöä ovat myös ne, jotka tekevät saman jos paljastuu että joku sarjan ääninäyttelijöistä on joskus saattanut seurustella pojan kanssa.

Tietenkin tekisi mieli kuvitella, että ylläolevien esimerkkien kaltaiset ”radikaalit” ovat vain pieni osa harrastajista, mutta kun sarjoja katsoo, huomaa ihan selvää varovaisuutta tekijätiimin suunnalta. Naamapalmuja ovat aiheuttaneet esimerkiksi kesän aikana muuten erinomaiset sarjat Ano Hana ja Steins;Gate, jossa hahmojenvälisessä dialogissa vahvistettiin päätytön koskemattomuus… todella jäykällä ja pakotetulla tavalla, ja katsojana fiilis oli lähinnä ”oliko toi nyt tarpeellista”. Vaan kai se sitten on, jos haluaa saada mahdollisimman paljon oheistuotteita myytyä.

Hieman hämäräksi on jäänyt, toimiiko päähenkilöpoika epävarmojen katsojien selfinserttinä vai ei. Yleensä kuumottavissa tilanteissa haaremipäähenkilö pyrkii lähinnä perääntymään, mikä tuskin on kovin realistinen reaktio kenellekään lukiopojalle. Toisessa ääripäässä taas Schooldays-Makotot huomaamattaan panevat kaikkia, mutta tällainenkaan päähenkilö ei tunnu miellyttävän katsojia – paitsi sitten kun poika saa surmansa.

Tyypilliseksi menettelytavaksi sarjojen suhteen onkin valittu se, että koko sarjan premissi on niin kummallinen ja totuudesta etääntynyt, että hikikomerokatsojakin voi nauttia sarjasta ilman, että sen katsominen muistuttaisi jatkuvasti katsojaa tämän omista epäonnistumisista tai yrityksen puutteesta. Infinite Stratos on tästä loistoesimerkki: koska yhdellekään katsojalle ei oikeasti tule käymään niin, että hän päätyisi ainoaksi pojaksi robottisotakouluun, yksinäinen nyymikin pystyy sarjaa katsoessaan hymäilemään Ichikan saamattomuudelle ja miettiä, miten paljon paremmin hän itse händläisi tilanteet jos päätyisi samanlaiseen. Ja koska näin ei tule ikinä käymään, voi katsoja hohottaa Ichikan vässykkyydelle ja siirtyä seuraavaan samanlaiseen sarjaan ja jatkaa odotteluaan että koskakohan minun keittiööni ilmestyy se alaston keksivaras.

Hypoteesini onkin se, että suurimmaksi osin ”I’m only interested in 2d girls” on valetta ja itsepetosta, jota haaremianime vaan ruokkii pidemmälle.

Siksi hieman ihmettelenkin, miksi sitä realistista ihmissuhdeanimea miesyleisölle ei ole olemassa. Pohjustukseksi voisi vaikka käyttää esimerkkinä urheiluanimea. Kun katsoin Initial D:tä ensimmäistä kertaa joskus vuonna 2007, kiinnostuin suunnattomasti japanilaisista urheiluautoista ja ajamisesta, ja harrastus on jatkunut tähän päivään asti ja vienyt kymmeniätuhansia euroja. Kaverini katsoi Akagin ja innostui mahjongista niin kovasti, että opetteli pelin, tahkosi tuhansia tunteja nettipeliä ja on reissannut ympäri maailmaa osallistuen turnauksiin ja sijoittunutkin niissä varsin hyvin. Samalla logiikalla voisi siis kuvitella, että haaremianime johtaisi siihen, että katsojaa alkaisi kiinnostamaan tyttöjen kanssa kanssakäyminen myös oikeassa elämässä, mutta vaikutus onkin täysin päinvastainen.

Muutamia poikkeuksiakin toki on: Genshiken, varsinkin mangana, tarjoaa uskottavan tarinan aidon tuntuisista ja pidettävistä hahmoista ja romanssipuolikin on mukana. Amagami SS –animessa päähenkilö ei tarvinnut taikavoimia tutustuakseen tyttöihin vaan koulussa käyminen riitti, ja saipa Junichi muodostettua aika monen tytön kanssa toimivan parisuhteenkin (ei toki yhtäaikaisesti vaan joka tytön ”reitti” oli oma itsenäinen tarinakokonaisuutensa). Paatuneimmalta otakurintamaltakin löytyy yllättävän realistinen esimerkki hahmojen ihastuksesta ja sen seurauksista, nimittäin Ore no Imoutosta. Aikaisemmasta blogauksesta löytyykin tarkemmat syyt siihen, miksi pidän Kuronekon ja Kyousuken suhteesta niin paljon.

Tällaiset realistisemmat tarinat voisivat hyvinkin kannustaa katsojiaan oikeaan elämään, mutta suurin osa miesyleisön romanttisista tarinoista ratsastaa siitä huolimatta yllättäisen tyttöystävän konseptilla ja täysin mahdottomilla tilanteilla. Mistä tämä johtuu – sitä voi vain arvuutella. Nuo äskenmainitut realistisemmatkin sarjat ovat saaneet varsin positiivisen vastaanoton, joten toivottavasti anime uskaltaisi tulevaisuudessa hieman irrottautua konventioistaan ja tarjota pojillekin hieman useammanlaista höttöä!

ps. tämänkin takia Clannad on paras anime. Fantasiaelementeistä huolimatta se vie tarinansa paljon keskivertohaaremia pidemmälle ja rakentaa siinä ohessa hahmojaan sellaisiin sfääreihin mistä suurin osa muista vastaavanlaisista ei edes uskalla kuvitella.

Sama toistuu todella monessa muussa shonenmangassa: tyttöhahmot ovat ärsyttäviä vikisijöitä joiden ainoa tarkoitus on näyttää kivalta ja tulla poikahahmojen pelastamiksi. Joskus tytötkin saattavat olla tappelussa mukana, mutta jäävät kuitenkin lähes poikkeuksetta miesten varjoon. Tapa, jolla suositut shonensarjat käsittelevät naishahmojaan näkyy esimerkiksi seuratessa nuorten tyttöjen cosplaykeskusteluja: moni tuntee poikahahmoksi pukeutumisen, crossplayn, enemmän omakseen lähinnä siksi että ne tyttöhahmot tapaavat olla niin mänttejä ja turhia tai niillä on epärealistisen isot tissit ja epämukavan lyhyet hameet. Muutamia poikkeuksia toki shonen-genrestäkin löytyy, esimerkiksi Norihiro Yagin ”kevyt-Berserk” Claymore, jossa esiintyy alkupäässä lähes pelkästään naishahmoja, jotka ovat vahvoja ja itsenäisiä eivätkä kaipaa miehen suojelua. Claymorekin valitettavasti sortuu myöhemmin sarjassa ottamaan perinteisemmän sukupuoliroolituksen käyttöön: Claymoret itse, sarjan vahvat naishahmot ovat voimakkaita, koska heihin on lapsena yhdistetty demonien verta. Sen sijaan sarjan edetessä päähahmo Claren suojattipoika Rakista tulee yhtä vahva kuin Claymoret ilman minkäänlaisia supervoimia pelkällä kovalla treenillä, koska… no, se on mies.

Sen vähän perusteella mitä shoujoa tunnen genrenä, sekään ei anna tyttöhahmoilleen juurikaan shonenia enempää arvoa: vaikka tytöt ovatkin pääosassa ja selättävät pahikset, päähahmot tapaavat kuitenkin olla ihastuksensa perään itkeviä ulisijoita. Ei sillä niin väliä että viikon hirviö on selätetty, mutta toivottavasti en näyttänyt nololta ihastukseni silmissä, hups!

Vahvojakin naishahmoja toki löytyy kun vaihtaa shonen-genrestä hieman isompien poikien toimintasarjoihin kuten Ghost in the Shell, Cowboy Bebop tai Black Lagoon. 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun sarjat ovat hyvin samankaltaisia keskenään, mutta eroavat aiemmista sarjoista. Minun mielestäni tämä selittyy sillä, että japanilaiset studiot alkoivat ymmärtämään länsimaat animen kohdeyleisönä, ja sarjat tehtiin tarkoituksella miellyttämään länsimaisia katsojia, minkä tähden näennäisesti siistit naishahmotkin saivat tilaisuuden päästä parrasvaloihin. Valitettavasti tämänkään aikakauden hahmot kuitenkaan eivät aiheuta riemunkiljahduksia sisäisessä feministissäni, vaan ovat lähinnä joko fanipalvelua tarjoavia tissibeibejä tai fanipalvelua tarjoavia luonteensa puolesta miehiä, joilla on tissit. Tyhjä arpa siis tälläkin rintamalla!

Syy tähän kirjoitukseen onkin eilen katsomani Boku wa Tomodachi ga Sukunain ykkösjakso! Tähän väliin ihanaa Burikia, koska liittyy :3

Sarjan päähenkilönä on englantilaisen äitinsä vuoksi vaaleahiuksinen poika Kodaka Hasegawa, jota luullaan koulussa hiustenvärin takia pahikseksi johon kukaan ei uskalla ottaa kontaktia. Eräänä päivänä Kodaka törmää koulun jälkeen mielikuvitusystävänsä kanssa keskustelevaan Yozora Mikazukiin, ja hahmot käyvät lyhyen keskustelun ystävien löytämisen vaikeudesta. Seuraavana päivänä Yozora tekeekin Haruhit ja raahaa Kodakan mukaan perustamaansa ystävienlöytämiskerhoon, johon sitten sarjan edetessä liittyy sopivan haaremin verran persoonallisuushäiriöisiä tai muuten vain vammaisia tyttöjä.

Persoonallisuushäiriöt ja vammaisuus tuntuvat olevan aika kovaa huutoa moesarjoissa tätänykyä – tämäkin on osa Haruhin vuonna 2006 aloittamaa moetrendiä, joka on vaikuttanut valtavasti sen jälkeen tulleisiin sarjoihin. Puhun muuten Haruhin ja moen vaikutuksesta animen menneisyyteen ja tulevaisuuteen DesuTalksissa parin viikon päästä, kannattaa tulla kuuntelemaan, jos aihe kiinnostaa!

Persoonallisuushäiriöt ja vammaisuus eivät kuitenkaan osu oikein perinteisiin sukupuolirooleihin: Japanilaisen käsityksen mukaan on ihan normaalia että pojat jahtaavat unelmiaan ja tytöt vikisevät, tulevat pelastetuiksi ja ostavat mangaa piirtäville pojille ruokaa. Sen sijaan kulttuurissa siellä päin ei todellakaan olisi hyväksyttävää, että tyttö päättäisi jonkun pojan puolesta että poika nyt liittyy tytön perustamaan kerhoon ja vastalauseita ei sallita. Moe kuitenkin sallii vaikka minkälaiset käyttäytymismallit ja usein fantasia ja todellisuus ovatkin todella kaukana toisistaan: harvaa 2d-waifua jaksaisi tosielämässä katsella kovin pitkään – käytetään tässä esimerkkinä vaikka Haruhia tai Nagatoa.

 Kuroneko on poikkeus, joka vahvistaa säännön! 

Moe onkin vapauttanut naishahmot ikuisen vikisijän roolista niin itsenäisiksi ja vahvoiksi hahmoiksi, etteivät moetytöt välttämättä tarvitse mieshahmoja ollenkaan tuekseen! Kun söpöt tytöt tekee söpöjä asioita, siinä on miehet vaan tiellä. Mikään muu genre ei ole onnistunut haastamaan Japanissa hallitsevia sukupuolirooleja yhtä voimakkaasti kuin moe, ja se on hieno asia. Valitettavasti trendeillä on aikansa, ja voikin olla, että moe on saavuttanut huippunsa ja joutuu tekemään tilaa seuraavalle kovalle jutulle. Se menee kuitenkin jo ohi alkuperäisen aiheen ja kuten aiemmin mainitsin, siitä voi kuulla lisää DesuTalksissa!

 Eli sama suomeksi: koitetaas herätellä henkiin! Tässä olisi syyskausi aluillaan joten voisi hieman raapustella siitä, mitä on jo ehtinyt katsomaan ja niistä kiinnostavista sarjoista jotka vielä antavat odotuttaa itseään!

Ensikosketus syyskauteen oli Boku wa Tomodachi ga Sukunain “nollajakso” tuossa joku aika takaperin. Sarja perustuu johonkin ranobeen enkä hirveästi pidä ranobeista animen lähdemateriaalina, mutta ainakaan tuotannosta ei vastaa tällä kertaa JC Staff… Sen sijaan puikoissa on AIC Build, jonka Ore no Imouto oli kaikesta aikaisemmasta blogiragesta huolimatta loppujenlopuksi varsin muikea sarja! Lisäksi kirjan kuvituksesta vastaa ihanista ihanin Buriki, joten silmäkarkkiakin on tarjolla. Taiteilijan kädenjälki on aiemmin kääntynyt animeksi SHAFTin Derpa Onnassa, jonka kyllä itse skippasin ihan vaan koska SHAFT.

No! Boku wa Tomodachi ga Sukunain nollajaksosta ei hirveästi jäänyt käteen, koska siinä ei tapahtunut yhtään mitään. Se on  kuitenkin normaalia näille etukäteen tuotetuille mainosjaksoille, niiden tarkoituksenahan on lähinnä vain kiinnittää katsojan huomio tulevaan sarjaan ja ehkä tarjota hieman maistiaisia. Tykkäsin kuitenkin tuotantotiimin ratkaisusta käyttää puolet 20-minuuttisen jakson budjetista Senan tissien animointiin ja jättää jakso 10-minuuttiseksi.

Varsinaisesti kausi kuitenkin käynnistyi sunnuntaina Fate/Zerolla. Toisin kuin aikaisemmat Fate-animerävellykset, /Zerosta vastaa studio ufotable, jonka sovitus Nasun vanhoista Kara no Kyoukai-kirjoista oli parhautta. Tuotantoarvot ymmärrettävästi eivät ole televisioanimessa aivan yhtäjaksoista orgasmia kuin KnK:ssa, mutta sarja näyttää erinomaiselta ja Yuki Kajiura on saatu houkuteltua mukaan tähänkin. Lisäksi tarina perustuu kirjaan eikä visual noveliin, joten saattaa olla jonkinverran toivoa että sen saa sovitettua 25-jaksoiseen animeen jossainmäärin sujuvasti!

Avausjakso oli poikkeuksellisesti 50-minuuttinen, mikä Fate/Zeron tapauksessa oli erinomainen veto. Olen aiemmin törmännyt tuollaiseen tuplapitkään pilottiin JC Staffin Kamisama no Memo-choussa, joka ei oikein osannut ottaa kestosta hyötyä irti (ja sarja nyt muutenkin oli melko derppailua). /Zerossa kuitenkin saatiin hoidettua ykkösjaksossa sekä pohjustus alta pois, että kehitettyä loppuun aivan mahtava huipentuma – jos ykkösjakso olisi ollut pelkkiä toisilleen puhuvia vanhoja miehiä ja mahtavuutta olisi saanut odottaa viikon verran, ensireaktio ei olisi ollut läheskään yhtä hyvä.

/Zeron ensisijaisesti saama kritiikki lienee se, että siinä ei ole tarpeeksi tyttöjä – kaikki Mestarit tosiaan ovat tällä kertaa miespuolisia ja Saberkin on laitettu käyttämään housuja.  Mielestäni tämä kuitenkin tarjoaa tuoreen lähestymistavan: kyllä niitä tyttöjä saa katsella ihan tarpeeksi muissa sarjoissa, ja miehekkyys yleensä aiheuttaa otsikossakin mainittua TIILIEN PASKOMISTA. Aloitusjakson lopussa kun Mestarit löysivät Palvelijansa ja Kajiuran mahtava soundtrack hakkaa taustalla, pulssi nousi taivaisiin, kädet puristuivat nyrkkiin ja perse oli todella vaikea pitää penkissä. Pelkästään kohtauksen ajatteleminen aiheuttaa sen, että minun pitää katsoa se uudestaan. bee är bee!

Uaaah, parhautta. Loppukohtaus tosiaan sai miettimään, että tiiliä ei ole viime vuosina tullut paskottua yhtään sellaisella frekvenssillä kuin animeharrastuksen alkupäässä. Kaiji S2:n loppapelin huipentuma oli kyllä aivan mahtava kohtaus, mutta loputon pajatsosuo ei oikeastaan herättänyt muita fiiliksiä kuin “loppuipas se viimeinkin”. Odotan siis todella innolla mitä Fate/Zero tulee tarjoamaan! Niin ja ei siitä moestakaan tule puutetta olemaan, Waver-kuuun :3~

Waver nimittäin on Ihana Poika ja sen Riderin ääninäyttelijänä on myös viimeaikojen lempibändissäni Sound Horizonissa kunnostautunut Akio Ohtsuka (muita rooleja mm. Batou Ghost in the Shellissä ja Muumipappa!). Ihanista pojista pääseekin aasinsiltana toiseen syyskauden uutuuteen, mitä pääsin katsomaan eilen, nimittäin Kyoukai Senjou no Horizon.

Persehorisontin taustalta löytyy Sunrise-studio, joka on tehnyt sekä hyvää animea (vaikkapa joku Cowboy Bebop) että sitten vähän derpimpää mutta silti kelpo settiä (Code Geass) ja sitten jotain ihan ihme juttuja (viime kauden Sacred Seven, mitä en itse katsonut). Kyoukai Senjou no Horizon tuntuisi ehdottomasti menevän tuohon viimeiseen kategoriaan.

En tajunnut ensimmäisestä jaksosta YHTÄÄN MITÄÄN – siinä oltiin jumppatunnilla missä oli tehtävänä saada opettajatar kiinni ja puristella sen tissejä, ja ihana päähenkilöpoika tuli tunnille myöhässä koska se oli ollut ostamassa hentaipeliä. Tissejä ja perseitä oli kuitenkin luvattu ja sarja deliverasi – tuon kuvassa vasemmalla ylhäällä näkyvän hahmon tissit peräti pitivät “boin”-ääniä aina kun ne liikkuivat. Ja tissithän liikkuivat reilusti. Saa nähdä mitä tulevissa jaksoissa tulee käymään – hahmoja on varmaan 50 ja jotain kovin eeppistä ykkösjaksossa tunnuttiin pohjustavan, mutta jaksoja on kuitenkin käytössä vain 13 joten toskin siinä ajassa ehditään kehittää yhtään mitään. Vaan eiköhän tiukkoja ihopukuja katsele ihan mielellään sen 13 jakson ajan.

Noiden lisäksi tiedossa on vielä Boku wa Tomodachi ga Sukunain ihan oikea aloitus tämän viikon lopussa, ja ensi viikolla sitten noitaminA-paikalla alkava Guilty Crown. Siitä kiinnostuin lähinnä siksi, että tehdessäni tutkimusta koulun Vocaloid-seminaarityötäni varten törmäsin Supercell-bändiin, joka ilmeisesti on vahvana taustavaikuttajana animessa – musiikkipuuhamies Ryo vastaa animenkin äänimaailmasta ja hahmodesignit taas ovat Redjuicen kynästä lähtöisin.

Tuotannosta vastaa Production I.G, jotka ovat joskus tehneet varsin hyviäkin sarjoja, ja ainakin etukäteen julkaistut promokuvat näyttävät kiinnostavilta. Ja jos sarja pettää muuten, niin tässäkin on niitä tiukkoja kumipukuja. Sarja on alkuperäistuotanto, joista tykkään lähes poikkeuksetta, mutta valitettavasti harvalle noitaminA-sarjalle annetaan tarpeeksi jaksoja kehittää hahmoja ja tarinaansa oikeasti. No, nähtäväksi jää kuinka käy.

Syntyihän sitä tekstiä näemmä taas jonkun verran, joten ehkä tänne voisi vaihteeksi taas postailla jotain vähän enemmänkin. Siihen asti!

]]> http://kaikkionperseesta.wordpress.com/2011/10/04/tiilien-paskomisesta-ja-ihanista-pojista/feed/ 0 Megane Make a contract with me and find the Penguin Drum! Boin boin hnnnnng Bromance persehorisontti guiltycrown http://kaikkionperseesta.wordpress.com/2011/07/20/tulevaisuuden-ensimmainen-aani/ http://kaikkionperseesta.wordpress.com/2011/07/20/tulevaisuuden-ensimmainen-aani/#comments Wed, 20 Jul 2011 12:32:37 +0000 madu http://kaikkionperseesta.wordpress.com/?p=213 Lue loppuun →]]> Toinen musiikkipostaus tähän heti perään, mutta tällä kertaa Jotain Aivan Erilaista. Keväästä koulussamme pidettiin lopputyöhön niin esiintymisen kuin kirjoittamisen puolesta valmistava mediatekniikan seminaari, ja valitsin aiheekseni Vocaloid-ohjelmiston ja niiden ympärille kehittyneen fanikulttuurin ja sen mahdollisen merkityksen tulevaisuudessa – rautaisen analyyttisestä insinöörinäkökulmasta, totta kai!

Lieneeköhän ensimmäinen kerta kun suomalaisessa blogissa julkaistaan akateeminen teksti? Tyyli eroaa sattuneesta syystä blogikirjoittelusta melko paljon, teksti on englanniksi ja aika pitkä, mutta kenties se silti saattaa olla jollekin mielenkiintoista luettavaa!

1. Introduction

Synthesizers have already been used in music for several decades to emulate instruments and provide entirely new sound. While voice synthesizers have also existed for a long time, they have been mainly accessibility tools, and actual singing synthesizers have not been utilized until recently.

However, with Yamaha’s release of the Vocaloid voice synthesizer in 2003 and the evolution of the internet as a distribution channel for musicians who otherwise would have very little possibility to distribute their works, the vocal synthesizer has created an entirely new genre of indie music that is also penetrating into the mainstream in some parts of the world.

This paper explores the voice synthesizing technology, its applications and what the possibility of a vocal synthesizer and an associated virtual idol can mean for a musician.

2. History of Voice Synthesizers

Historically, voice synthesizers have been used mainly for accessibility; text-to-speech programs have existed for over 30 years, and their primary function is assisting visually impaired people in computer use. The first home computer with text-to-speech capability was the Atari 1400XL, released in 1983 [1]. A year later, all Apple Macintosh home computers had MacInTalk software installed in them, which could read any text input aloud [2]. Apple has continued developing their text-to-speech program, and new versions of it can be found in OS X and even in the iPhone and iPod Touch, which surprisingly sounded very good and convincing, at least when the operating system language was in Finnish. However, even if these text-to-speech applications have developed greatly over time, they are purely accessibility tools and hold no actual entertainment value.

3. Vocaloid Software From Yamaha

3.1. Introduction

Twenty years after the first text-to-speech computer applications, electronics and musical instrument company Yamaha introduced a voice synthesizer called Vocaloid. In contrast to the accessibility use of previous synthetic voice programs, the purpose of Vocaloid was to create a tool for musicians to synthesize the human singing voice.

The Vocaloid software itself is not sold commercially from Yamaha to private parties, but specialist companies such as Zero-G from Great Britain and Crypton Future Media from Japan created their own voice libraries utilizing Vocaloid technology. These products were then made available to everyone [3]. In 2007 a revision of the program, Vocaloid2 was released [4].

3.2. Working Mechanics

The Vocaloid engine itself consists of three parts: the Score Editor, the Singer Library and the Synthesis Engine. The Synthesis Engine provided by Yamaha is the basis of the program, which matches the most fitting samples from the Singer Library provided by third-party companies, based on what the end user producing the music has input in the Score Editor. [5]

The Score Editor features a piano-roll interface, where the person creating the music can input lyrics, adjust pitch and timing and modifiers to create a desired, realistic voice, as seen in the following Figure 1.

Fig. 1: The Score Editor view of Vocaloid2 [6].

As the screenshot of the Score Editor shows, the horizontal axis represents the timing of the song, while the vertical axis represents the scale. Lyrics can be typed either in English or in Japanese. When the language is English, the program converts the regular phrases into phonetic expressions, or when the language is Japanese either hiragana- or katakana-lettering or Romanized spelling of Japanese can be used. Various modifiers can be dragged on the lyrics, or a previously composed MIDI melody can be imported into the program and lyrics can be added on top of the melody. Synthesizing spoken word is also possible, but achieving a natural-sounding intonation is fairly difficult as the function of the program is synthesizing a singing voice. The Score Editor is the only part of the Vocaloid software that is visible to the actual end user. [7]

The hardest part of creating a natural-sounding Vocaloid, a synthetic voice utilizing the Vocaloid technology, is the creation of the Singer Library. Third-party companies such as Zero-G or Crypton Future Media create Singer Libraries by taking samples of a real singer’s voice and storing the samples in a database. All combinations of different phonemes must be recorded per each pitch, and depending on the language of the sampling, a lot of work may be required. In English, there are approximately 2000-2500 phonemes per pitch that must be sampled, and for efficient recording there is a special script which features all the possible combinations with minimal amount of repetition. [5] Other languages are phonetically different, Japanese, for example, only has approximately 500 different samples per pitch which need to be recorded, and the number for Finnish is probably rather close to that. In fact, due to the phonetic similarity of Japanese and Finnish, it is possible to use the current Japanese-language Vocaloids to synthesize singing in Finnish with a little creativity and imagination.

The Synthesis Engine then ties the user input from the Score Editor together with the sample set which is provided by the chosen Singer Library. Based on the lyrics, proper samples are picked from the library and transformed and scaled using mathematical methods to create the final voice output. [5]

However, initially the program raised interest mainly in professional music producers and did not have any mainstream success until the first release of Crypton Future Media utilizing the Vocaloid2 engine.

4. Vocaloid Hatsune Miku

4.1. Introduction

Crypton Future Media released their first Vocaloid2 product on August 31^st 2007. Their idea was to expand the concept of Vocaloid further from a piece of computer software and a purely electronic voice to an actual virtual singer, to bring the product also closer to the general public and not just to professionals. [8]

Manga artist KEI was hired by Crypton to create a visual image for their “Character vocal series” of Vocaloids. The first and most notable of the series was CV01 Hatsune Miku, “an android diva from the near-future world where songs are lost”. Miku’s Japanese name, 初音ミク, translates into English loosely as “the first voice of the future”. KEI’s design, shown in figure 2, was based on the signature blue-green color of Yamaha’s synthesizers and the concept of an android singer. [9]

Fig. 2: Character sketches of Hatsune Miku along with the finished design [8].

The approach of utilizing the manga-like character in figure 2 proved extremely popular, and Hatsune Miku was a huge sales success – the initial demand was so high that Crypton could not keep supplying retailers with the program. During the first two weeks of sales, nearly 3000 reservations were made, which for music software is a very large number. In September 2007, Japanese Amazon webstore informed that the sales of Hatsune Miku totaled over 57.5 million yen (approximately €500,000) making it the best selling software at the time. [10]

Achieving high sales figures did, however, require a lot of effort from Crypton’s part. As the Vocaloid voice banks are constructed from sampling real singers, the search for the voice of Miku proved somewhat challenging. Initially, Crypton Future Media approached professional vocalists, who refused to provide their voice samples, fearing that if the software replicated their voice, there would not be any demand for them any more. After this, Crypton changed their approach, and a less known voice actress Fujita Saki was chosen to provide her voice for Miku. [11] Curiously, the concerns of the professional singers might have held some value, as Hatsune Miku is very popular while Fujita Saki herself has only managed to release one CD single. Another explanary factor could also as well be that a musical career is not her aim [12]. However, there are also a few voice banks of professional singers, such as Internet Co. Ltd.’s Lily, sampling the electronic band m.o.v.e.’s vocalist Yuri Masuda [13] and Gackpoid which samples the rock singer Gackt [14], and (at least to my knowledge) the Vocaloid products have not decreased the original singers’ popularity at all.

Crypton continued their Character vocal series with two additional voicebanks – CV02 Kagamine Rin & Len (young boy/girl voice provided by Shimoda Asami) and CV03 Megurine Luka (a more mature, bilingual female voice sampled from Asakawa Yuu), and even though they are also fairly popular, they have not achieved Miku’s breakthrough level of success. [15, 16] So far, over 20 different singer libraries have been released by various western and Japanese companies. [17]

4.2. Cultural Impact

As previously mentioned, Crypton Future Media’s Character vocal series of Vocaloid software was a breakthrough success, and the sales numbers it achieved also meant that a lot of music was produced using the software. The key element for the Vocaloid phenomenon was Japanese YouTube equivalent Nico Nico Douga (nicovideo.jp). The copyright and monetary concerns of Vocaloid products will be discussed later on, but in the initial phase Vocaloid songs were created by indie producers and released free of charge on Nicovideo, encouraging people who like the music to create derivative works based on the songs. Remixes and in particular artwork and videos featuring the Vocaloid characters started surfacing rapidly, and now a search for Vocaloid or Hatsune Miku either on YouTube or Nicovideo will give hundreds of thousands of results.

However, some artists have managed to use the Vocaloid software as a jumpstart to actual mainstream success, the most significant of these being a j-pop group called Supercell. Supercell features a musician called of Ryo and a group of artists who provide supporting imagery and videos for the songs. In late 2007 Ryo uploaded his song “Melt” on Niconico and it became a huge hit, and has so far generated nearly 7 million views [18]. After several more Niconico hits and an independent album release, Supercell signed a contract with Sony Music and their 2009 self-titled debut album with Hatsune Miku providing vocals for all songs peaked as number four on the Japanese Oricon albums sales chart, with 56,000 albums being sold in the first week [19]. Currently, in the spring of 2011, Supercell is working on their follow-up album “Today Is a Beautiful Day” with an actual human singer. [20]

Everyone obviously does not have a chance at signing with Sony Music. To assist musicians who utilize Vocaloids commercially, Crypton Future Media also runs a record label called KarenT, through which songs are distributed globally for example on iTunes and AmazonMP3. [21] A search in the Finnish iTunes store for Hatsune Miku returns nearly a thousand results, mainly from KarenT.

In addition to more conventional musical achievements, Hatsune Miku has also participated in GT racing [22] and space travel [23], so it is fair to say that Vocaloid has managed to breach the boundaries of being considered just a synthesizer program.

5. Live Performances

With Vocaloid songs having established their popularity during the first few years after the release the Crypton’s Character Vocal series, the technology was brought also to live stages utilizing various projection technologies. After a few test performances at larger events, a Vocaloid solo concert titled “Miku no Nichi Kanshasai 39’s Giving Day” was organized in the early 2010 as a joint project between Crypton Future Media, Tokyo Metropolitan Television and SEGA [24], with another show in the works to be held in Tokyo on the 9^th of March 2011.

Very little information of the technology utilized in the concerts has been released, which caused a lot of confusion when Western mainstream media started reporting about the Vocaloid concerts. The Los Angeles Times reported about Miku performing as a 3-D hologram and various other news websites followed using the “3-D hologram” term. However, based on my personal observations, the technology involved is a rather innovative way of utilizing a centuries-old traditional projection technique, even if the performances look 3-D.

A transparent screen is set up on the stage, with projectors behind it. Just as using a traditional front-mounted projector on an opaque canvas, the projector lights up only parts of the canvas where the light needs to be, while black parts on images remain unlit as a lamp obviously cannot generate blackness. Utilizing the same principle on a transparent screen (with rear-projection for convenience), the black unlit pixels remain transparent, and the projected character appears to be floating, as can be seen in figure 3.

Fig. 3: Miku performing ”World is Mine” live

As figure 3 shows, the effect is very convincing, but it is not true 3-D in the sense that the image is still displayed on a flat screen and can be viewed only from one angle, unlike a true hologram which would have volume and could be viewed from anywhere. This limits the venue and audience placement slightly. I’m interested in seeing if the same technology is still used in this year’s concert or if they’ve come up with something different.

As with all synthetic humanoids, considering an effect called uncanny valley is also important with both the voice and appearance of the Vocaloid performances. A robotics doctor Mori Masahiro discovered that when something is very close to human in appearance but not quite, a strong negative reaction in people is provoked, which is what is called the uncanny valley effect. As an example, things like prosthetic body parts, representations of zombies, humanoid-looking robots, and more recently computer generated 3-D characters cause the uncanny valley effect and dislike in people. However, stylizing the characters does reduce and eliminate the negative reaction completely. This was demonstrated well in late 2004 when 3-D films “The Incredibles” and “The Polar Express” were released roughly at the same time. The heavily stylized and cartoonish Incredibles became a hit like many other Pixar films, while The Polar Express, which aimed for a super-realistic 3-D style, seemed to create the uncanny valley effect and caused great discomfort in the viewers and was a total flop. [27]

The reaction is always up to the viewer, but I find the 3-D avatars of Crypton’s characters so stylized that the reaction they generate is not negative. In fact, I noticed that watching the stylized 3-D character singing a song actually also reduces the synthetic feel of the voice, somehow softening the effect.

6. Virtual Idols

The concept of a virtual idol was already explored 15 years ago in science fiction, in works like William Gibson’s 1996 book “Idoru” and the 1995 anime film “Macross Plus”. However, both of these feature the virtual idol as a single artificial existence, while Hatsune Miku and the other Vocaloid idols are crucially different in the way that they are available for anyone to use.

The software can be purchased for example on Amazon, with the price currently being ￥13,356, approximately €115 [28]. After purchasing the software, any further music made with it belongs to the creator and Yamaha, Crypton Future Media or whoever contributed the voice samples do not require further compensation or royalties per song.

The characters, however, are owned by the respective companies that have designed them. Crypton Future Media has come up with a special “Piapro” licensing system that allows the use of the characters, even in commercial works, as long as Crypton is made aware. They have also established the piapro.jp website to encourage the users of the website to post material such as music, pictures and video they create to allow others to create further derivative material based on those works. [29] This goes well with the original spirit of distributing the songs on Nicovideo, and with the previously mentioned KarenT label, it is possible for beginning musicians to progress from free independent Piapro-licensed releases to commercial releases through KarenT on iTunes and AmazonMP3, and then perhaps be discovered by larger record labels.

7. Conclusion

It is clear that Vocaloid technology has made an impact, if not on the entire music industry, at least on a large amount of both composers and listeners. Another important thing is the observation that the music industry is not really even necessary anymore, as with the internet it is possible for amateur musicians to find their audience, even without a proper record label.

The addition of a recognizable image for the music obviously helps, as well, and the concept of a virtual idol available for everyone to use also pushes Vocaloid past the boundaries of what is traditionally considered an instrument. Liking “music that uses guitars” is a fairly broad field ranging from pop to extreme metal, while liking “music that uses Vocaloids” is somehow more defining, as Vocaloids, while practically being instruments, usually appeal to a similar kind of audiences.

Overall, I think the best thing about the technology is to allow musicians such as Supercell’s Ryo to use the image of Vocaloids to gain recognition in the musical industry, and perhaps someday to be able to work with legendary musicians who otherwise would have been impossible to contact and collaborate with.

References:

1. The Atari 1400XL Computer System [online]. The Atari Museum. URL: <http://www.atarimuseum.com/computers/8BITS/XL/1400xl/1400.html>. Accessed 21.2.2011

2. Make your old compact Mac talk with Speak [online]. Vectronic’s Apple World. URL:  <http://www.vectronicsappleworld.com/macintosh/speak.html>. Accessed 21.2.2011

3. Vocaloid FAQ [online]. Yamaha. URL:  <http://www.vocaloid.com/en/before_faq.html>.  Accessed 21.2.2011

4. About Vocaloid [online]. Yamaha. URL:  <http://www.vocaloid.com/about.html>. Accessed 21.2.2011

5. Hideki Kenmochi, Hayato Oshita. VOCALOID – Commercial singing synthesizer based on sample concatenation [online]. Yamaha. URL:  <http://www.interspeech2007.org/Technical/ssc_files/Yamaha/VOCALOID_Interspeech.pdf>. Accessed 21.2.2011

6. Vocaloid2 Score Editor interface [online]. Yamaha.  URL: <http://www.vocaloid.com/img/VE_main_ss01.png>. Accessed 21.2.2011

7. About Vocaloid [online]. Yamaha.  URL: <http://www.vocaloid.com/en/technical_faq.html>. Accessed 21.2.2011

8. About HATSUNE MIKU [online]. Crypton Future Media. URL:  <http://www.crypton.co.jp/mp/pages/prod/vocaloid/cv01_us.jsp>. Accessed 21.2.2011

9. Did Hatsune Miku come from the Future [online]? p-tina.net. URL:  <http://www.p-tina.net/interview/98>. Accessed 21.2.2011

10. Unprecedented Demand for “Hatsune Miku”; the Music Maker Spread on Nico Nico Douga [online]. ITmedia News. URL: <http://www.itmedia.co.jp/news/articles/0709/12/news035.html>. Updated 12.9.2007. Accessed 21.2.2011

11. How Hatsune Miku was born: Interview with Crypton Future Media [online]. ITmedia News. URL:  <http://www.itmedia.co.jp/news/articles/0802/22/news013_2.html>. Updated 22.2.2008. Accessed 21.2.2011

12. Saki Fujita profile [online]. ArtsVision. URL:  <http://www.artsvision.co.jp/data.php?id=1019>. Accessed 21.2.2011

13. Lily [online]. Internet Co. Ltd. URL: <http://www.ssw.co.jp/products/vocal/lily/index.html>. Accessed 21.2.2011

14. Gackpoid [online]. Internet Co. Ltd. URL:  <http://www.ssw.co.jp/keitaigackpo/>. Accessed 21.2.2011

15. Kagamine Rin/Len [online]. Crypton Future Media. URL: <http://www.crypton.co.jp/mp/pages/prod/vocaloid/cv02.jsp>. Accessed 21.2.2011

16. Megurine Luka [online]. Crypton Future Media. URL: <http://www.crypton.co.jp/mp/pages/prod/vocaloid/cv03.jsp>. Accessed 21.2.2011

17. Vocaloid, Released products [online]. Wikipedia. URL: <http://en.wikipedia.org/wiki/Vocaloid#Released_products>. Accessed 21.2.2011

18. ”Melt” by Supercell [online]. Nico Nico Douga. URL: <http://www.nicovideo.jp/watch/sm1715919>. Accessed 21.2.2011

19. ”Supercell feat. Hatsune Miku” [online]. Oricon. URL: <http://www.oricon.co.jp/music/release/d/804088/1/>. Accessed 21.2.2011

20. Daniel Robson. Supercell’s synthetic pop wins real fans [online]. The Japan Times. URL:  <http://search.japantimes.co.jp/cgi-bin/fm20100205a1.html>. Updated 5.2.2010. Accessed 21.2.2011

21. KarenT: CGM type online music distribution site [online]. Crypton Future Media. URL:  < http://karent.jp/>. Accessed 21.2.2011

22. The Rumored No. 808 Hatsune Miku Studie Glad BMW Z4 Latest News [online]. Super GT.net News. URL: <http://ww2.supergt.net/gtcgi/prg/NList02.dll/Code?No=NS010942&List=13>. Updated 18.8.2008. Accessed 21.2.2011

23. Hatsune Miku Eventually Goes to the Space! “Akatsuki” Was Successfully Launched [online]. ITmedia News. URL: <http://www.itmedia.co.jp/news/articles/1005/21/news046.html>. Updated 21.5.2010. Accessed 21.2.2011

24. Virtual idol Hatsune Miku to hold 1^st solo concert [online]. The Anime News Network. URL:  <http://www.animenewsnetwork.com/news/2009-12-10/virtual-idol-hatsune-miku-to-hold-1st-solo-concert>. Updated 10.12.2010. Accessed 21.2.2011

25. Hatsune Miku Live [online]. Sega. URL: <http://miku.sega.jp/39/index.html>. Accessed 21.2.2011

26. Tiffany Hsu. Japanese pop star Hatsune Miku takes the stage — as a 3-D hologram [online]. The Los Angeles Times. URL: <http://latimesblogs.latimes.com/technology/2010/11/japanese-pop-star-takes-the-stage-as-a-3-d-hologram.html>. Updated 10.11.2010. Accessed 21.2.2011

27. Marisa Brook. A walk in the valley of the uncanny [online]. Damn Interesting. URL: <http://www.damninteresting.com/a-walk-in-the-valley-of-the-uncanny>. Updated 24.5.2007. Accessed 21.2.2011

28. Vocaloid2 Hatsune Miku [online]. Amazon. URL: <http://www.amazon.co.jp/VOCALOID2-キャラクターボーカルシリーズ01-初音ミク-HATSUNE-MIKU/dp/B000VCZ75A/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1298282430&sr=8-1>. Accessed 21.2.2011

29. About Piapro [online]. Crypton Future Media. URL: <http://piapro.jp/intro/>. Accessed 21.2.2011

Yleensä kun kuuntelen musiikkia, jämähdän johonkin levyyn hyvin pitkäksi aikaa, enkä oikein kuuntele mitään muuta kuin sitä, kunnes kyllästyn muutaman viikon tai kuukauden jälkeen ja siirryn seuraavaan. Pitkän aikaa soitossa on ollut Porcupine Tree ja nokkamies Steven Wilsonin erinomainen soololevy Insurgentes. Tuossa joku viikko tuli kuitenkin selailtua soittolistan syövereitä ja vastaan tuli melko pitkän aikaa sitten hankkimani Sound Horizonin levy Roman.

Taisin tutustua bändiin alunperin Umineko no Naku Koro Ni –animen loppukappaleen vuoksi, joka yllätti poikkeuksellisuudellaan – blastbeat-tykitystä, minun animessani?! Laulajan persoonallinen ääni herätti myös mielenkiintoni ja googlailin että mikäs mies tällainen Jimang onkaan, ja Sound Horizon-yhteys kävi sitten tässä ilmi. Roman-levy ei kuitenkaan napannut heti ensikuuntelulla, mutta kun siihen törmäsi uudelleen nyt noin vuotta myöhemmin, se iskikin aivan eri tavalla!

Sound Horizon osuukin tuonne rakastamalleni progemetalliakselille tarkemmin kuin mikään muu Japanista lähtöisin oleva bändi, johon olen törmännyt. Kyseessä on hyvin paljon hollantilaisen Ayreonin tapaan yhden multi-instrumentalistineron ympärilleen keräämä lauma artisteja, joka julkaisee tarinoita konseptilevyjen muodossa. Säveltäjä Revon tarinoita toteuttaa ja tulkitsee levyillä yleensä n. tusinan verran muusikkoja ja seiyuuita, paikoittain varsin nimekkäitäkin.

Oman perspektiivinsä tuovat myös rock-oopperamaiset live-esitykset hienoine puvustuksineen:

Siinä missä Pink Floyd ja The Who ovat julkaisseet konseptilevyjensä tueksi elokuvat, Sound Horizonin Roman-levyn tarinaa laajentaa taas mangakirja. Kuvituksesta vastaa paremmin Air- ja Kashimashi-mangoista tuttu Katsura Yukimaru, ja noiden tapaan manga onkin todella suloisen näköinen ja tuo merkittävää lisäsyvyyttä tarinaan, japaninkielisen musiikin lyyriset jipot kun sattuneesta syystä menevät kieltä osaamattomalta melkolailla ohi kun käännösten samanaikainen seuraaminen on hieman hankalaa. Sound Horizonin tapauksessa vaivannäkö kuitenkin kannattaa, koska tematiikka tuntuu olevan varsin kiinnostavaa. Roman-levyllä Hiver Laurant-hahmo etsii erilaisista itsenäisistä, mutta toisiinsa sitoutuvista syntymään ja kuolemaan liittyvistä tarinoista omaansa, ja tarinat esitetään niin eri laulajien toimesta levyllä kuin mangan chaptereina.

Laajan klassisen instrumentaation lisäksi yhtye on käyttänyt musiikissaan paikoittain Hatsune Miku- ja Junger März PROTOTYPE β-Vocaloideja. En ole oikein ajan tasalla Vocaloideista youtubekulttuurin ilmentymänä kuten suurin osa niitä fanittavista, mutta teknisenä instrumenttina ne ovat varsin kiinnostavia ja teinkin aiheesta kouluun seminaarityön jonka voisinkin julkaista blogissa seuraavaksi, oli kuitenkin opettajien mielestä vitosen arvoinen suoritus!

Pelkät ympäröivät puitteet eivät tietenkään tee hyvää levyä, vaan musikaalisestikin tähän asti kuulemani levyt ovat erinomaisia enkä jaksa uskoa muidenkaan tekevän poikkeusta. Näinkin laajatuotantoiseen bändiin vaan on hieman hankala hypätä mukaan, varsinkin kun moniulotteiset levyt tapaavat vaatia melko monta kuuntelukertaa auetakseen kunnolla.

Erinomaista settiä joka tapauksessa ja ehdottomasti tutustumisen arvoista!  Loppuun vielä muutama mainio biisipoiminta: