Koska tänään ani.mussa f5 käy kuumana ja kaikki kaipaa conijuttuja, sellanen pitäs vissiin kirjottaa! Ainoo vaan ettei mulla mitenkään ihan hirveästi ole sanottavaa. No, yritetään kuitenkin!
Saas nähdä huomaako kukaan edes tätä postausta joulukalenterien seasta, ois ehkä pitänyt puijata otsikoimalla luukku seiskaksi. Mutta enhän minä mitään sellasia.
Aloitin viikonloppuna Hanasaku Irohan katselun kun oli paha mieli, ja sain sen nyt valmiiksi ja tuntui kyllä juuri oikealta lääkkeeltä! Kiinnitin sarjaan aikanaan huomioni kun moe.imouto.orgia selaillessa vastaan tuli Mel Kishidan piirtämää söpöä promoarttia ja juonikuvauskin vaikutti suloiselta, mutta sarjan alettua en sitten jaksanut ottaa sitä katselulistalleni koska päällä oli hirveä epätoivo tuolloin, vihasin animea, ja kun muutaman kerran kysyin sarjaa katsoneilta oliko se hyvä, sain vastaukseksi jotain tyyliin ”ihan kiva mutta ei siinä mitään tapahdu”, joten tutustuminen sai odottaa vuoden verran sarjan alkamisesta. Ihan hyvä sinänsä, koska veikkaan että sarjasta sai kaikkein eniten irti tälleen parin päivän sisään nautittuna.
Kävin viikonloppuna Lontoossa kannustamassa MCM Expossa Suomen Eurocosplay-edustajaa Aki “Asagi” Rauhalaa ja ihmettelemässä paikallista conikulttuuria. Tarkemman coniraportin tulen kirjoittelemaan seuraavaan Anime-lehteen kunhan sopiva hetki sattuu vastaan – jostain syystä pystyn kirjoittamaan vain aamupäiväisin ja nyt aamupäivät on pitänyt istua koulussa tai töissä.
Kokeilin Lontoossa kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni conikuvausta, ja lopputulokset näyttävät ainakin omaan silmääni varsin kivoilta, joten lykkään ne tännekin hieman twitpicciä pysyvämpään säilöön. Arsenaalina oli vanha Nikon D70S-digijärkkäri ja suurimmassa osassa kuvia rakastamani 50mm F/1.8 -linssi (jos omistat järkkärin ja sinulla ei ole tuollaista linssiä, kannattaa ehdottomasti hankkia! Sekä Nikonille että Canonille erittäin huokea ja saa tosi tarkkoja kuvia ja kauniin bokehin [boken?]).
Tapahtumassa oli n. 60000 kävijää ja cosplayta oli paljon. Pinnalla näkyi olevan pitkälti samat hittisarjat kuin Suomessakin, mutta isossa tapahtumassa tulee tietenkin kaikenlaista vastaan!
Kuvat saa klikkaamalla isommiksi.
Puhuin viikonloppuna DesuTalks –tapahtumassa otsikolla ”Mitä moen jälkeen?”, ja yleisöpalautteessa on kuulunut, että olisi voinut vastata otsikon kysymykseen hieman tarkemmin ja siihen, mitä se post-moe oikein meinaa. Itse esitystä en lähde purkamaan tähän sen tarkemmin, koska se löytynee jonkun ajan päästä Desuconin Youtube-kanavalta, mutta yhteenvetona niille, jotka eivät sitä nähneet, jutun pointti oli jotakuinkin seuraavanlainen.
Haruhi ei keksinyt termiä moe, mutta teki siitä suositun. Kyoto Animationin sarjat Haruhin jälkeen vaikuttivat ympäröivään animeen todella paljon ja kyllästivät tuotetun animen moehötöllä. Haruhin ja Lucky Starin jälkeen kuitenkin silloinen animen kulta-aika päättyi ja studioiden rahahanat sulkeutuivat, joten studiot joutuivat turvautumaan äärikeinoihin pysyäkseen elossa. Kylpykohtausten TV-esityssumujen lisäksi toinen pätevä äärikeino olivat tuotteistetut moehahmot, mikä näkyy 2008-2010 –aikakauden sarjojen laadussa.
Kuluvan vuoden sarjoja tarkastellessa kuitenkin huomaa, että pelkällä moella ei enää tehdä menestyssarjaa, mutta kuten KyoAnin Nichijoun huonot myyntilukemat osoittavat, moesta luopuminenkaan ei ole se fiksuin strategiaveto – viimeisen viiden vuoden aikana yleisö on ehtinyt tottua moe-elementtien läsnäoloon. Sisällötön moelätinä alkaa ymmärrettävästi olla aika nähty, joten alkava vuosikymmen kuuluukin post-moelle.
Tullut taas raapusteltua animesta sen verran että vois ottaa yhden postauksen TÄYSIN OHI AIHEEN! Vocaloideista nimittäin, ja siitä miten lauluääni on mielenkiintoinen asia.
Heitetään tähän alkuun kaksi toisiinsa millään tapaa liittymätöntä biisipoimintaa. Ensimmäisenä on Supercell-yhtyeen uuden Sekiranun Graffiti –sinkin b-puoli Fallin’ Fallin’ Fallin’, tosi kiva ja tarttuva biisi. Toinen taas on norjalaisen Emperor-orkesterin Anthems-levyn avausraita Ye Entrancemperium. Anthems vei black metallia genrenä merkittävästi eteenpäin verrattaen puhtaiden tuotantoarvojensa ja tietynlaisen sofistikoituneisuuden vuoksi.
Olen tässä viime viikkoina jostain syystä katsonut pari haaremianimea – muutaman kauden takaisen Infinite Stratosin ja tuoreen Mayo Chikin. Molemmat olivat peruskoukultaan hyvin samanlaiset: päähenkilöpojalle paljastuu että kaikkien tyttöjen ihailema tosi siisti kundi onkin oikeasti perhesyistä ristiinpukeutumiseen pakotettu tyttö. Pojan pitää sitten suojella tytön salaisuutta ettei kuvio kaadu kasaan, ja samalla poika ja träppityttö tietenkin ihastuvat toisiinsa ja katsojan silmien eteen lyödään kuumia tilanteita toistensa perään – totta kai niiden täytyy käydä molempien miesten puolella kylvyssä ettei tytön salaisuus paljastu, MUTTA VOI EI SEN TISSIT HINKKAA MUN SELKÄÄ VASTEN.
Niin, sarjoissa on yhteistä myös se, että päähenkilö on armoton vätys. Mayo Chiki vie tämän haaremipäähenkilöille tyypillisen munattomuuden niin pitkälle, että päähahmolle on peräti kehitetty taustatarina (mikä taas on haaremeissa todella harvinaista!): pojan äiti on maailmantason vapaapainija ja pikkusiskokin tykkää käyttää poikaa nyrkkeilysäkkinä, joten hänelle on kehittynyt vuosien varrella gynofobia, naisten pelko, joka oireilee nenäverenvuotoina (hohhoijaa) tai pyörtymisenä, jos paikat käyvät liian kuumiksi.
Henry Laasasen markkina-arvoteoria selvästi pätee animessakin, koska kun poika ja träppityttö alkavat kuumottelemaan toisiaan, tämä ruokkii muiden naishahmojen himoa päähenkilöpoikaa kohtaan ja siitähän soppa sitten syntyykin, IS:ssä varsinkin, jonka tytöt olisivat olleet tosi söpöjä ja ihania jos asetelma olisi ollut enemmän Strike Witchesin tyyliin.
IS:n tarinan juju kuitenkin onkin se, että päähahmo Ichika on maailman ainoa mies, joka pystyy käyttämään IS-mechaa ja tästä syystä päätyy tyttökoulun ainoaksi pojaksi (kunnes se träppityttökin tulee sinne). Nämä kaksi sarjaa ovatkin erinomainen avain siihen, miksi haaremianime on perseestä. Haaremianime on ollut perseestä jo pitkän aikaa ja IS ja Mayo Chiki ovat varsin tuoreita sarjoja, mutta ne ovat vieneet evoluution sen verran pitkälle, että tyhmempikin ymmärtää.
Joka kerta, kun Bakumanista ilmestyy uusi chapteri, jossain päin internettiä derppaillaan sen naiskuvalle – ja ihan syystä. Itse en ole lukenut sarjaa mangana ja animeakin jaksoin katsoa vain viitisentoista jaksoa (kun romanssiaspektia surkeiden tyttöhahmojen kanssa priorisoitiin juonenkuljetuksen edelle), mutta sarjasta paistaa valitettavan selkeästi Japanissa edelleen valloillaan olevat sukupuoliroolit.
SEIZON SENRYAKU
Eli sama suomeksi: koitetaas herätellä henkiin! Tässä olisi syyskausi aluillaan joten voisi hieman raapustella siitä, mitä on jo ehtinyt katsomaan ja niistä kiinnostavista sarjoista jotka vielä antavat odotuttaa itseään!
Toinen musiikkipostaus tähän heti perään, mutta tällä kertaa Jotain Aivan Erilaista. Keväästä koulussamme pidettiin lopputyöhön niin esiintymisen kuin kirjoittamisen puolesta valmistava mediatekniikan seminaari, ja valitsin aiheekseni Vocaloid-ohjelmiston ja niiden ympärille kehittyneen fanikulttuurin ja sen mahdollisen merkityksen tulevaisuudessa – rautaisen analyyttisestä insinöörinäkökulmasta, totta kai!
Lieneeköhän ensimmäinen kerta kun suomalaisessa blogissa julkaistaan akateeminen teksti? Tyyli eroaa sattuneesta syystä blogikirjoittelusta melko paljon, teksti on englanniksi ja aika pitkä, mutta kenties se silti saattaa olla jollekin mielenkiintoista luettavaa!
Animen ja tapahtumien lisäksi voisi postata vaihteeksi taas musiikista, tällä kertaa kun liittyy jossainmäärin aiheeseen! Kuten K-ON-live-DVD:n arvostelussa mainitsinkin, musiikkimakuni suuntaa ensisijaisesti länsimaiseen progeen ja metalliin ja kuuntelemani japanilainen musiikki taas tapaa yleensä olla animeen liittyvää moepoppia.
Yleensä kun kuuntelen musiikkia, jämähdän johonkin levyyn hyvin pitkäksi aikaa, enkä oikein kuuntele mitään muuta kuin sitä, kunnes kyllästyn muutaman viikon tai kuukauden jälkeen ja siirryn seuraavaan. Pitkän aikaa soitossa on ollut Porcupine Tree ja nokkamies Steven Wilsonin erinomainen soololevy Insurgentes. Tuossa joku viikko tuli kuitenkin selailtua soittolistan syövereitä ja vastaan tuli melko pitkän aikaa sitten hankkimani Sound Horizonin levy Roman.
Taisin tutustua bändiin alunperin Umineko no Naku Koro Ni –animen loppukappaleen vuoksi, joka yllätti poikkeuksellisuudellaan – blastbeat-tykitystä, minun animessani?! Laulajan persoonallinen ääni herätti myös mielenkiintoni ja googlailin että mikäs mies tällainen Jimang onkaan, ja Sound Horizon-yhteys kävi sitten tässä ilmi. Roman-levy ei kuitenkaan napannut heti ensikuuntelulla, mutta kun siihen törmäsi uudelleen nyt noin vuotta myöhemmin, se iskikin aivan eri tavalla!
